Wednesday, December 16, 2015

kaukokaipuu eli miksi sinne maailmalle on päästävä

Jokainen kaukokaipuinen tietää sen tunteen: kun on yksinkertaisesti vain lähdettävä, riippumatta siitä että kaikki on niin sanotusti reilassa ja homma rullaa mukavasti eteenpäin. On fiini (tai no, ainakin siedettävä!) luukku, ihastuttavia tovereita ja iltarientoja, haastavia opiskelu- ja työkuvioita. Moni eittämättä tuumaisi että jees, this is it, finally! Mutta ei kaukokaipuinen. Kaukokaipuiselle tämä ei todellakaan ole Se Juttu. Kun kaukokaipuinen tajuaa, että homma on reilassa ja elämä on laiffii, päättää tämä nimenomainen hölmöläinen irtisanoutua kaikesta, kasata pienen omaisuutensa kokoon ja karauttaa maailmalle.

Miksi? Koska on vain lähdettävä.

Tämä aiheuttaa kanssaeläjissä välillä suurta ihmetystä: kaikilla tätä vimmaa kun ei suinkaan ole. Kaikki eivät ymmärrä, miksi toisella on lähes pakonomainen hinku kirppujen ja luteiden ruuaksi, ainaisen ripulin ja tragedian äärelle. Mitä niin elämää suurempaa on ryönäisillä sivukujilla ja käyneeltä jakinmaidolta haisevissa temppeleissä, että kaikin puolin hyvä elämä täytyy kääräistä pakettiin ja painella paikalta? Lähteä yhä uudestaan ja uudestaan. Ja aina palata taas - voidakseen taas lähteä uudelleen.

Kaukokaipuu on siinä mielessä osuva termi, että se osoittaa aina jonnekin muualle; kaukokaipuuhan ei suinkaan sammu siihen, kun pääsee ulkomaille. Itse olen asunut Kiinassa ja saanut taas sen tähän mennessä jo hyvin tutuksi käyneen lähtösignaalin - tehnyt monen mielestä äärihölmön päätöksen ja keskeyttänyt stipendini. Itse en ole kyseistä päätöstä katunut koskaan, sillä tiesin, että oli vain lähdettävä. Eikä tuo tieto ole koskaan johtanut harhaan. Siksi seuraan sitä juurikin sinne: maailman ääriin.

Levotonta menoa? Ei välttämättä. Levollisuus ja levottomuus on mielentila, ei asioiden tila. Valtaosa ihmisistä elää koko elämänsä samassa paikassa ja on silti mielessään hyvin levottomia. Itsekin olin kovin levoton joskus. Pakenin arkea, pelkäsin sitä. Yritin unelmoida itseni ulos arjesta. Sitten tajusin, että elän illuusiossa, en siinä mikä todella on, ja että arki seuraa aina kaikkialle. Arki on aivan yhtälailla Nöykkiön ostarilla kuin Kiinan korkeimmalla lumihuippuisella vuorellakin. On kouluarki, retriittiarki, matkailuarki. Vuorelle kiipeäminenkin ehtii aina näyttävien lähtöfanfaarien jälkeen liukua arjeksi. Arki on se, mikä on. Mieli kääntää jokaisen kokemuksen lopulta arjeksi, sillä mieli turtuu ja tylsistyy kaikkeen. Ja se on hyvä, loistava juttu! Koska jos ei kohtaa arkea, ei voi kohdata itseään - ja jos ei kohtaa itseään, elää unessa. Nykyään arki on toveri. Kuulostelemme lähtösignaaleja, käärimme alati pienenevää omaisuuttamme kasaan ja lähdemme taas. Se on minun arkeani; minulle luonnollinen sykli, jossa olen oppinut löytämään syvää levollisuutta.

Jokainen löytäköön omansa. Ehkä se on valtavirtayhteiskunnan standardimalli, ehkä ei. Yksikään sykli ei ole toista parempi. Kunhan löytää sen omansa, oman arkensa, ja on levollinen juuri siinä.

Kuvat Etelä-Intiasta. Viimeisen kuvan jamppaan samaistun aivan täysin; fiilikseni Intiassa ja tässä universumissa ylipäänsä!


Miksi sinne maailmalle on päästävä? En todellakaan tiedä. Siihen ei ole minkäänmoista loogis-rationaalista vastausta. Toki sellaisia voi yrittää omaksi tai omaistensa lohduksi väkertää, ja olen itsekin moiseen hommaan joskus sortunut, mutta joutunut sitten aina toteamaan, ettei yksikään selitys oikeasti vastaa sitä kaikenkattavaa tunnetta ja tietoa siitä, kun on lähdön aika. On vain se sisäinen sufihölmöläinen, joka sanoo että pakkaa kamas tyyppi, nyt me taas lähdetään - maailma odottaa! Ne ulkoiset syyt, joilla perustelee lähdön itselleen, eivät tavoita sitä syvää, sisäistä kutsua, jota on yksinkertaisesti vaan seurattava. Ulkoiset, näennäiset syyt vaihtuvat, mutta kutsu säilyy aina samana.

Olkaa ymmärtäväisiä meitä hölmöjä kohtaan. Väitän, että loppupeleissä me opimme matkoillamme aika paljon. Suvaitsevuutta; näkö- ja tulokulmia. Ulkopuolisuuden ja rasismin kovien sekä ja pehmeiden muotojen kohteena olemista. Sitä, millaista on olla ja elää paikassa, johon itse tuntee kuuluvansa, mutta jossa kaikki muut pitävät ulkopuolisena - ja toisin päin. Kuinka moni tietää, kuinka ristiriitaista on elää yhteiskunnan etuoikeutettuna loisena maassa, jossa miljoonat näkevät nälkää? Entä kuinka moni tietää, millaista on olla vieraassa maassa, jonka käytännöistä ja elämänmenosta ei ymmärrä mitään, ja olla hädässä? Minä tiedän. Ja luulenpa, että kaikki tämä on näinä aikoina hyvin tärkeää. Että osaa oikeasti samaistua niihin ihmisiin, jotka kokevat murskaavaa ulkopuolisuutta ja siitä nousevaa hätää. Se on ehkäpä tärkein asia, jonka maailma on minulle opettanut.

12 comments:

  1. Ostin sinun kirjan ja kääräisin pakettiin, jossa lukee päällä "mulle". Aion antaa eteenpäin kunhan olen lukenu.

    Mulla on ristiriitaiset tunteet suuria seikkailuja kohtaan. Olen ollu niin heikossa kunnossa niin suuren osan elämästäni, ja jäi ne tavallisetkin teinin seikkailut kokematta. Nyt olis palava halu yrittää, pienesti ainaki, mutta pelko omasta kunnosta samalla.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Seikkailujen suuruus on täysin suhteellista riippuen seikkailijasta itsestään. Se, mikä on toiselle elämän suurin seikkailu, voi olla toiselle arkipäivää. (Teinien seikkailuissa et muuten missannut mitään - voin kaiken kokeneena tämän turvallisesti todeta!)

      Kokeile aivan pienen pienesti, ja kasvata siitä seikkailujen mittaa pikkuhiljaa, jos se tuntuu hyvältä. Kertarysäyksellä ei kannata hypätä mihinkään, mikä tuntuu liian suurelta. (Mäkin kävin ensin kolmella kuukauden mittaisella tunnustelureissulla, ennen kuin lähdin 15 kuukauden seikkailulle. Se oli mulle sopiva mitta, semmonen joka ei ollut liikaa muttei liian vähääkään. Sullekin on varmasti olemassa oma mittasi.)

      Toivottavasti kirja maistuu, ja inspiroi sellaisiin seikkailuihin, jotka on just sulle sopivia. ^_^

      Delete
  2. Aikanaan itkin onnesta kun sinä sait kirjeen, joka kertoi että pääset kiinaan. Sittemmin itkin onnesta kun itse pääsin lähtemään. Ja kohta tarvis taas mennä. Onnea matkoihin, tää teksti on osuva. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi mitä eläytymistä! n__n Ihailtavaa! (Täällä kans toinen niiskuneiti, joka turistelee aina milloin millekin.)

      Loistokkaita polkuja sinnekin!

      Delete
  3. Todella mahtava kirjoitus! Vastasit oikeestaan mulle kysymykseen jota olen tässä pyöritellyt pari päivää: jos opiskelen jo ulkomailla, niin miksi mulla on kova hinku sit vielä lähteä opiskelijavaihtoon toiseen maahan? Just siksi. Kiitos Heidi!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Näinhän se menee! :D Kaukokaipuu ei todellakaan lopu siihen, kun ennen kaukaiselta vaikuttaneesti kohteesta tuleekin koti. Mulla on jo kolme kotia (Suomessa, Kiinassa ja Intiassa), ja lista tulee mitä luultavimmin kasvamaan vaan!

      Delete
  4. Olipa muksa postaus! Oonkin vähän odottanut sulta jonkinlaista kannanottoa tähän ns. nykymaailman menoon :D Itse pidin sun kirjasta ihan hirveesti, mutta mua pisti mietityttämään kuinka omituista onkaan, että länsimaalainen mimmi opintotuensa turvin voi putkuttaa läpi slummien ja miettiä kuinka siistiä ja erikoista samaan aikaan kun se opintotukielämä on aivan vierasta fantasiaa paikallisille. Se oli hassu kontrasti. Tosin se ei varmaan sulle jäänyt fiksuna maailmanpolitiikan opiskelijana epäselväksi, olis vaan ollut kiva kuulla lisää mietteitä siltäkin kannalta!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kontrasteissa ja ristiriidoissa veivaamista - sitähän tää elo pallolla ja kosmoksessa ylipäänsä on!

      Step one on tietysti ylipäänsä tiedostaa, että näitä kontrasteja ja ristiriitoja on. Mutta mitä sitten? Loppuvatko kontrastit ja ristiriidat siihen, että jää tiedostavan lamaantuneena paikalleen nöpöttämään? Ei todellakaan. Musta tiedostamisen jälkeen step two on lähteä katsomaan mistä on kyse; jotta osaa oikeasti samaistua kaikenlaisten ihmisten elämään. Koska tiedostaminen ei ole sama asia kuin aito, vilpitön samaistuminen ja siitä nouseva myötätunto. Tiedostavat ihmiset ovat usein varsin kyynisiä ja kyynisyyden kohteistaan etääntyneitä. Todellinen myötätunto ja vilpittömyys löytyy useimmiten niistä ihmisistä, jotka ovat lähteneet katsomaan mistä on kysymys, nöyrtyneet perille päästyään ja hyväksyneet sen, että elämä on äärettömän ristiriitaista, mutta siitä huolimatta jokainen voi joka ikinen hetki olla mahdollisimman humaani, myötätuntoinen ja vilpitön.

      On auki maailmalle, sen ristiriidoille ja kontrasteille - nöyrtyy sen eteen ja tekee parhaansa. Enempää ei kukaan voi tehdä. Enempää ei tarvitse tehdä. Voi levätä siinä, ottaa sen vastaan juuri sellaisena kuin se on.

      Delete
  5. tää tiivisti niiiiiin kaiken kaiken kaiken ja koko totuuden KIITOS!!!!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ei kai nyt sentään koko totuutta! :D Mutta yhenlainen totuus tää on, ainakin itselleni !

      Delete
  6. ''Kaikki eivät ymmärrä, miksi toisella on lähes pakonomainen hinku kirppujen ja luteiden ruuaksi, ainaisen ripulin ja tragedian äärelle.'' Tää tiivistää kyllä kaiken niin hyvin :---D Sitä makaa jossain puuhökkelissä kun gekot juoksee katossa ja oudot mönniäiset yrittää tunkea hyttysverkon sisälle ja silti sitä ei olis mielummin missään muualla

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aijai. Se on just sitä. Oven taakse vielä täydellä volyymilla pornoa huudattava intialainen äijälauma, samalla kun itse yrittää upota meditaation syövereihin gekonkakkaa nenäällään, niin aletaan olla ytimessä. <3

      Delete