Friday, March 4, 2016

himalaja ja vielä syvempi himalaja

Juhuu! Terveisiä pienestä kylästä Himalajan kupeesta: täällä pääsee nettiin, kun kävelee kaksi kilometriä havupuumetsän läpi ja laskeutuu läheiseen kylään toivoen samalla kiihkeästi, että sekä netti- että sähköpiuhat ovat toimintakunnossa. Voitte näin ensialkuun - jotta postaukselle saadaan asianomainen tunnelma - kuvitella mut tarpomaan kyseiseen metsään läppäri kainalossani. Apinat hyppivät puiden oksalta toiselle ja rukousliput liehuvat tuulessa.

No niin.

Etenen kohti Himalajan sydäntä hitaasti mutta varmasti. Välillä sitä jumittuu Rishikeshiin pariksi viikoksi joogaamaan ja tutustumaan paikallisiin baboihin luolineen - etsimään Gangesin mutkista kätkettyjä piilorantoja pehmeine hiekkoineen. (Joskin nämä rannat loppupeleissä hyvin harvoin osoittautuvat autioiksi. Usein olen ehtinyt käydä pitkäkseni rantahiekalle ja tuhista siinä tyytyväisenä tovin jos toisenkin, kunnes saankin huomata että takanani on piän luola, josta pilkottaa baban nassu. Nämä babat kyllä kaivautuvat luolaan kuin luolaan ja asettuvat taloksi.) Välillä sitä taas on matkalla Ladakhiin, mutta päätyykin Dharamsalaan kuuntelemaan buddhalaisia opetuksia ja asustelemaan pieniin vuoristometsien ympäröimiin kyliin.

Nyt olen siis Dharamsalan kulmilla ja tässä lähitienoilla tulee pyörittyä mitä luultavimmin kuun loppuun saakka, jolloin mitä suurin inspiraation lähteeni Jetsunma Tenzin Palmo saapuu paikalliseen meditaatiokeskukseen pitämään kaksipäiväisen opetussession. Jos tässä elämässä joku pitäisi idolikseen nimetä, niin se olisi omassa tapauksessani ehdottomasti Tenzin Palmo. Täysin retein ja kainostelemattomin elkein hän lähti synnyinmaastaan Englannista ja päätyi meditoimaan 12 vuotta luolassa Himalajalla. Voin aivan suorilta sanoa, ettei itsestäni moiseen ainakaan tässä vaiheessa eloa olisi - saa nähdä, tuleeko koskaan olemaankaan. (Toivottavasti tulee!)

Ladakhia kohti tässä siis hiljalleen mennään. Pitkissä reissuissa on parasta se, että voi edetä ja jäädä kuppaamaan viikko- tai kuukausitolkulla matkan varrelle. Joskus sitä oli ihan tohinoissaan ja ylpeänä kuukauden mittaisista reissuista, kun taas nykyään kuukausi hujahtaa ohi ihan uskomattoman nopeasti. Havahduin tuossa just siihen, että kolmas reissukuukausi pyörähti jo liikkeelle, ja nyt vasta alkaa olla sellainen fiilis että sitä alkaa vajota aika syviin ja jytyihin reissutunnelmiin. (Toki jos ei ole mahdollisuutta pidempiin reissuihin, voi lyhyempikin reissu olla vaikka kuinka hedelmällinen. Mutta jos vain mitenkään mahdollista on, suosittelen ehdottomasti lähtemään pidemmille reissuille, joilla ehtii nykäistä itsensä kunnolla irti ja antautua maailman syliin kellumaan.)

Arvon allekirjoittanut: demoninmetsästäjä matalan budjetin animesta. Voi kun olisin animenhuuruisina teinivuosinani tiennyt, että päädyn vielä joskus näyttämään näin tyrmäävältä: olisi jäänyt kaikki ulkonäköangstit potematta!



Muutamat Rishikesh-otokset tässä näin. Täällä on tullut opiskeltua joogaa ja sen filosofiaa niin että päässä suhisee ja korvissa paukkuu. Sunnuntaisin on vapaapäivä, jolloin olen lähinnä löllötellyt Gangesin varrella. Toukokuussa edessä on vielä kuukauden mittainen joogaopettajakoulutus, jonka jälkeen viimeisetkin aivosoluni lienevät sulaneen mössöksi ja yhtyneen Absoluuttiin. (Tämä tietysti on koko joogan tarkoitus - jooga kun tarkoittaa yhdistymistä. Voi tosin olla, että moinen loppuhuipennus vaatii vähän mittavampia ponnisteluja, kuin nämä tähänastiseni!)

Rishikeshissä ihastuttaa eniten se, millaisen sinivihreän udun Ganges nostaa koko kaupungin ylle - ja toisaalta se, miten aurinko värjää vuorenrinteet aamuisin ja iltaisin mitä kekseliäimmillä purppuraväreillä. Pyhiinvaeltajia taapertaa kaikista Intian osista, heittää vaatteensa rantahiekalle ja kirmaa Gangesin kuohuihin, jonka jälkeen asettautuu kivelle meditoimaan kuin Shiva konsanaan. Meditaatio kestää sopivasti juuri yhden kuvanräpsyn verran, jonka jälkeen matka kohti seuraavaa pyhiinvaelluskohdetta jatkuu. Meininki on kuin kiinalaisten Eurooppa-tourilla, ja se liikuttaa ja myhäilytyttää allekirjoittanutta kovin.



Sekä niitä yllä jo mainitsemiani autiorantaseikkailuja, joiden aikana tutustuu babaan jos toiseenkin luolineen. Valtaosa luolien suuaukoista on niin pieniä, ettei siellä ikinä arvaisi kenenkään asustelevan - mutta nämä luiset otukset kaivautuvat koloon kuin koloon. (Eivät kuitenkaan meikäläisen koloon, vaikka osa baboista aika härskejä onkin!) Usein luolien lähistöllä on Shiva lingameita eli Shivan kosmisia pippeleitä - saan niistä nyt näin ajanoloon aivan riittämiin maskuliinista värähtelyä osakseni.


Paljon olen Intialta oppinut, mutta tämä menee kyllä ihan kärkeen: halkaistaan taateli, sujautetaan sen sisään cashew-pähkinä ja ripotellaan kookishippuja päälle. Huhhulinaa. Ei enää Candy Kingin e-koodimöhkäleet juuri houkuta, kun näitä napostelee. (Joskin aivan varmasti vetäisen Candy King -överit heti Suomen maaperälle rantauduttuani.)


Joten täällä sitä nyt ollaan, Dalai Laman kotihoodeilla, buddhalaisia opetuksia ammentaen. Ja kuten aina buddhalaisia opetuksia kuunnellessani, olen pohdiskellut ja tunnustellut paljon kuolemaa. Buddhalaisuudessa puhutaan kuolemasta paljon, ja siksi monilla tuntuu olevan käsitys, että buddhalaisuus on nuiva, synkkä ja pessimistinen elämänfilosofia. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin: buddhalaisuus on täynnä valoa ja toivoa. Kuolemaa pohdiskellaan paljon, koska se tarjoaa perspektiivin elämän tarkasteluun. Ilman kuolemaa elämällä ei olisi minkäänlaista virkaa - se olisi loputonta, merkityksetöntä ajelehtimista. Juuri kuolema tekee siis elämästä merkityksellisen,

Jokainen meistä kuolee. Eikä kukaan meistä tiedä milloin; jokainen hetki voi olla viimeisemme. Ahdistava ajatus? Ei, vaan täynnä valoa ja toivoa. Koska jokainen hetki voi olla viimeisemme, voimme lopettaa tuon päämäärättömän, epämääräisen tahmaiselta tuntuvan ajelehtimisen ja valjastaa tämän uskomattoman arvokkaan, ainutlaatuisen elämän käyttöömme. Kuoleman hyväksyminen ja tunnusteleminen saa näkemään, mikä elämässä on oikeasti merkityksellistä ja arvokasta - ja päästämään irti kaikesta muusta. Kuolema on rehellisin kaikista. Jos jokainen ihminen kykenisi katsomaan kuolemaa kasvoihin ja ymmärtämään, että jonain päivänä, koska tahansa, kuoleman aika ihan oikeasti koittaa, uskon että moni ihminen eläisi hyvin erilaisen elämän - rehellisemmän, kirkkaamman ja aidomman.

Joten täällä sydäntä hivelevillä ja mieltä tyynnyttävillä vuorilla jokainen aamuni alkaa kuolemanmeditaatiolla. Sen jälkeen loikin kylän halki, ja tiedän että joka ikinen vastaan tuleva vuohi, lammas ja mummo tulee kuolemaan - eikä siinä ole mitään synkkää eikä pessimististä. Se on äärimmäisen rehellistä ja aitoa - äärimmäisen kirkasta. Jälleen kerran tantran lähestymistapa on pettämätön: jokainen meistä tulee kuolemaan, joten miksi yrittäisimme vältellä ajatusta kuolemasta ja yrittää vaivautuneesti karistaa sitä kannoiltamme ; miksi emme sen sijaan tekisi siitä toveriamme? Tantra valjastaa käyttöönsä koko ihmiskokemuksen, ja juuri se tekee tantrasta niin voimakkaan työkalun. (Tantra-termi voi hämmästyttää pientä kulkijaa; kun puhun tantrasta, puhun buddhalaisesta tantrasta, en new age- tantraseksipöhinästä.)


Matkalla nettiin, local style. Kun netti on yhden napinpainalluksen päässä, sitä ei liiemmin tule pohtineeksi. Mutta kun oikeasti on matkalla nettiin, kahden kilometrin verran, sitä tulee ihan erilailla miettineeksi että mihis sitä nyt ollaankaan menossa. Netti on sen verran mainio työkalu, että mieluusti pidän sen elämässäni kohtuullisesti ja sopusointuisasti mukana - netti Heidiä varten, ei Heidi nettiä varten. Kännykkäelämälle sanon silti edelleen ei kiitos, se kun tuntuu niin monella lipsuvan tuohon jälkimmäisenä mainittuun olomuotoon




Kuolema. Sen jatkuva läsnäolo usuttaa meidät hölmöt lölleröt ja uivelot tekemään just sitä, mitä rakastamme. Joten hyvä ystävä, tee sitä mitä rakastat: kaikki muu on yksinkertaisesti hulluutta, aivan täyttä turhuutta. Koska jonain päivänä on ihan oikeasti liian myöhäistä - ja tuo päivä voi tulla koska tahansa.  Joten nyt kun täällä kerran ollaan, niin eiköhän pidetä huolta siitä, että jokainen elämän päivä seisoo ylpeästi kuoleman edessä sanoo että kyllä, tänään tein just sitä mitä rakastan - tai ainakin menin kohti sitä. (Ja jokainen meistä toki tietää, ettei se ole aina helppoa tai kivaa.)

14 comments:

  1. Kiitos.

    Kuolemanmeditaatio? Haluisitko kertoa vähän tästä? :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Miu, toki!

      Kuolemanmeditaatiossa visualisoidaan oma kuolemisprosessi vaihe vaiheelta: viiden elementin hajoaminen ja tietoisuuden siirtyminen pois kehosta. Kyseessä on varsin stydi harjoitus, joka pitää ehdottomasti oppia kokeneelta opettajalta - omin neuvoin tätä ei kannata lähteä kokeilemaan. Kuolemanmeditaatioita tehdään ainakin tiibetinbuddhalaisessa perinteessä, mutta ymmärtääkseni myös monissa muissa traditioissa. (Olen perehtynyt aiheeseen vain buddhalaisuuden piirissä. ^_^)

      Kyseessä on myös suhteellisen edistynyt meditaatioharjoitus, joka vaatii ensin kykyä pitää mieli pitkiä aikoja keskittyneenä yhteen pisteeseen: muuten visualisointi ei pysy kasassa. Ensin pitää siis saada niin sanottu mindfulness-pohja kuntoon, jonka jälkeen voi siirtyä visualisointiharjoituksiin. (Hassusti juuri mindfulness on sitä, mitä lännessä kutsutaan meditaatioksi, kun taas tiibetinbuddhalaisessa perinteessä sitä ei varsinaisesti pidetä meditaationa lainkaan, vaan pikemminkin välttämättömänä valmistautumisena varsinaisia meditaatioita varten.)

      Delete
  2. Kauniita maisemia, kauniita ajatuksia.
    Kaunista eloa sinne vuorien ja metsien syleilyyn!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kaunista kaikki tyynni - sinäkin. ^_^ <3

      Delete
  3. Olen oudosti viime viikot pohtinut kuolemaa sekä miellyttävin että ahdistavin aatoksin, toisinaan niin paljon, etten pysty joogaamaan ilman takaraivossa kutkuttavaa tietämystä kuolemasta ja toisinaan mietin sitä yön pikkutunneille saakka enkä nuku. Hyvin sanottu tuo, että kuolema antaa elämälle merkityksen. Miten sitä ei ihminen tule ajatelleeksi tuollaista fiksua, simppeliä totuutta, kuolemaa pohtiessaan?

    Mukavaa kun kirjoitit kuolemasta juuri nyt, kun se on mieltäni kaivertanut. Helpotti oloa. Kuolema on kenties merkityksellisintä ja suurinta elämässä, se on niin suurta ja lopullista, ettei siihen liittyviä pelkotiloja pysty välttämättä käsittelemään ilman toisen ihmisen viisaita ajatuksia.

    Lähden nyt aamun joogaharjoitukseen aivan uusin aatoksin! Kiitos.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Samaistun viestiisi kovin! Itse olen aina ollut hyvin "kuolematietoinen" - pienestä asti olen pohtinut kuolemaa ja kuolemista, välillä (kuten hyvin tiivistit) miellyttävin ja välillä ahdistavin aatoksin. Se on varmasti osaltaan johtanut siihen, että olen monessa mielessä aika radikaali tyyppi: en tyydy kompromisseihin, vaan haluan aina tähdätä kohti sitä aidointa, rehellisintä, kirkkainta itseäni. En usko että olisin lähtenyt hakemaan omannäköistäni elämää näin tarmokkaasti, ellei kuolema olisi kokemuksessani koko ajan nurkan takana kurkkimassa.

      En usko, että kuolemaa voi yrittää tukahduttaa tai unohtaa - eikä sitä kannatakaan! Kuten tuohon alle vastasinkin, kuolemassa on aivan käsittämätön määrä voimaa ja energiaa. Sen sijaan että antaa sen lamauttaa itsensä, sen voi kääntää omaksi elämänvoimakseen, polttoaineekseen. Juuri tähän (buddhalaiset) tantriset menetelmät tähtäävät. Ja kun sitä lopulta pystyy katsomaan Yamaa, Kuoleman Jumalaa, täysin pelottomasti silmiin, kuolema lakkaa olemasta.

      Dalai Lamahan on sanonut useammassakin haastattelussa, että hän on aivan täpinöissään kuolemasta, sillä kuolemassa hän pääsee viimein testaamaan, onko koko eliniän mittainen buddhalainen harjoitus johtanut perille. Tykkään erityisesti eräästä haastattelusta, jossa Dalai Lama on kuolemasta puhuessaan innoissaan kuin lapsi karkkikaupassa - silmät ja koko olemus loistaen. :D Aivan käsittämättömän siistiä menoa! Om mani padme hum.

      Delete
  4. Tämä sai minut itkemään. Tämä oli kuin joku minua hiukan ymmärtäneempi ja lohdullisempi selittäisi asian, joka minulle tapahtui vajaa vuosi sitten (ja siis niinhän sinä teitkin).

    Olin kolarissa viime huhtikuussa. Kun bussi suistui tieltä 120 vauhdissa, käperryin kerälle. Olin varma, että kuolen. Se oli täysin finaalinen ajatus, se täytti koko pienen tajuntani. Kun autonromu pysähtyi, olin yhä hengissä ja melkein ehjäkin. Mutta enpä tiennyt, miten vaikeaa on tulla takaisin elämään siitä ajatuksesta, että olin jo hyväksynyt kuolevani. Teen nykyään enemmän asioita, jotka koen tärkeiksi, mutta toisaalta olen ihan hukassa. Mitä tehdä elämällä, jonka menettämisestä olin täysin varma; jolle sanoin jo kiitos ja hyvästi?

    Ehkä minun pitäisi kuulostella itseäni ja miettiä elämää ja kuolemaa, vaikka ne molemmat pelottavat ja ahdistavat. Tuntuu vaikealta olla näin isossa käännekohdassa - ja todella yksinäiseltä. Ehkä minun pitäisi joogata ja meditoida - kumpaakin tein ennen onnettomuutta mutta lopetin, koska en jotenkin pysty kohtaamaan enää itseäni.

    Joten kiitos. Kiitos, että toit tämän esiin. Elämme niin kauniissa maailmassa, että se ihan totta satuttaa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hei ihastuttava otus, ja kiitos avoimesta ja hurjan henkilökohtaisesta viestistäsi. Arvostan todella.

      Kuolemassa on käsittämättömästi voimaa. Niin paljon, että se lamauttaa täysin - tai niin paljon, että se mahdollistaa pelottoman, rehellisen ja omannäköisen elämän. Kysymys on oikeastaan vain siitä, pystyykö tuon voiman kohtaamaan ja kääntämään omaksi elinvoimakseen. Olet todella katsonut kuolemaa kasvoihin. On ymmärrettävää, että se lamauttaa täysin. Mutta jokaisessa lamaannuksen hetkessä on myös mahdollisuus kääntää tuo valtava voima- ja energiavirta elämänvoimaksi.

      Älä hukkaa itseäsi, ystävä. Ulkoisilla asioilla itsessään ei ole juuri virkaa, jos noiden asioiden toteuttaja - se liekki ja lämpö niiden asioiden taustalla - on hiipunut. Tuo liekki on taas saatava palamaan, lämmittämään itseään ja ympäristöään. Oletko kokeillut tietoisuuskirjoittamista? Jos jooga ja meditaatio tuntuvat liian suorilta itsensä kohtaamisen teiltä, voisi tietoisuuskirjoittaminen toimia yhteyden avaajana. (Jos termi on vieras, googlettamalla löytyy lisätietoa. :>)

      Löydät itsesi kyllä. Olet jo jokaisessa lamaannuksen ja pelon hetkessä läsnä - ehkä vähän piilossa, vähän varuillaan, mutta aivan varmasti läsnä. Kirjoitithan tämän kommentinkin.

      Miu. <3

      Delete
  5. mimimikää kuolemameditaatio?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ylimmässä komsussa vastasin tähän! :> Kieltämättä aika dramaattinen nimi, mutta sitä se ny vaan on - kuolemista!

      Delete
  6. Heii oot joskus sanonut ettet hakua lapsia. Miksi jos nöin on vielä? :) ja btw joskus pyysit nusa vinkkejä ja moni ehdotti asan jotain tiettyä biisiä. Muistatko mikä asan biisi se oli? :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Emmä varsinaisesti ole mitään lukkoon lyönyt, mutta yhä edelleen olen samoissa fiiliksissä, että lasten hankkiminen ei ny ole se mun juttu tässä elämässä. Olen jo niin lukuisissa edellisissä elämissäni käynyt sen rumban läpi, että nyt on jonkin muun aika. Ehkä on aika mennä eteenpäin: sen sijaan että olisin äiti omalle lapselleni, olisinkin Äiti kaikelle olemasaololle; varjelisin ja rakastaisin kaikkea olemassaoloa yhtälailla. Moinen kuulostaa omaan korvaani aika hyvältä. ^_^

      Hmm mikähän Asan biisi olisi ollut kyseessä! En kyllä muista lainkaan. Itse tykkään Asan koko tuotannosta, eli voin kyllä varauksetta suositella mitä tahansa biisiä. Uusi levy on ihan erityisen maittava! Jos Asa oikein vaatimalla vaatisi musta lastensa äitiä, niin ehkä voisin harkita asiaa, hehs. 8---)

      Delete
  7. Heii voitko suositella muutamia :) ?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Huojuvat puut, Matelija sisällä, Iso Pete, Mä haluun olla hippi, Vesipisaroita - noi on ainakin kaikki tosi nasevia biisejä! Tuntuu että Asa on käynyt läpi aika samanlaisen matkan kuin mäkin: yhteiskunnallisesta turhautumisesta aivokemiallisiin seikkailuihin ja sieltä höppänän löppänään rakkauteen. :D

      Delete