Sunday, January 10, 2016

baba yaga

Hei kaikki rakkaat ja arvokkaat puikulat! Nyt on kerrankin sellainen ilta, kun kummempia iltatohinoita ei ole, ja nettikin sattuu poikkeuksellisesti toimimaan. (Yleensä täällä illat kuluvat kynttilänvalossa, ja siksi nukkumaan tulee mentyä varsin aikaisin. Valoisista tunneista ottaa kaiken entistä tehokkaammin irti, kun tietää että auringon laskettua mennään kynttilänvalon voimin.)

Tämä jos mikä tietää siis postausta!

Sitten viime kuulumisten olen edennyt viimeinkin kovasti kaipailemieni vuorten ja metsien syleilyyn. Yksinkertainen pieni kylä, jossa on kaikki mitä ihminen tarvitsee: kuivan kauden kangerruttamia riisiterasseja, joilla kuitenkin satunnaisina, yllättävinä ryppäinä kasvaa kirkkaankeltaista rapsia; pengerten välissä hyppiviä kinttupolkuja, joilla toisinaan tulee hilpeästi ja löysästi etenevä eukonrääpäle vastaan; loputtomia vuoristometsiä, joissa kukaan ei tule vastaan. Kirkkaita, vilpittömiä päiviä ja yksinkertaista elämää.

Ihmisen elämä tällaisissa kylissä kulkee yhtenä hengenvetona ohi, päivien samankaltaisuus muodostaa hengityksen rytmikkään rutiinin. Tällaiset kylät ovat näennäisestä huolettomuudestaan ja keveydestään huolimatta itseasiassa aikamoinen psyykkinen testi. Ainakin itselleni. En voi olla ajattelematta kuolemaa, kun mietin miten näiden ihmisten elämä kulkee samojen rutiinien läpi elämästä kuolemaan. Ja silti se tuntuu kodilta, sillä juuri tällaistahan ihmiselämä on, vaikka kuinka yrittäisimme sen jonkinlaiseen hulabalooseen naamioida. Kodin kaksi kääntöpuolta; elämä ja kuolema.

Kaksi perusperiaatetta, joille olen jälleen saanut vahvistusta:
1. Älä koskaan epäröi pyytää apua.
2. Älä koskaan epäröi tarjota apua.

Toissapäivänä vietin huoletonta aikaa syvällä metsässä, kun huomasin yllättäen, että aurinko oli katoamassa puiden taakse. En omista puhelinta, enkä täten minkäänlaista ajanosoittajaa - yleensä luotan ajanotossani aurinkoon. Täällä kuitenkin auringolla on omat oikkunsa, jotka eivät vielä ole mulle tuttuja. Kävipä siis niin, että olin yksin keskellä pimenevää metsää, jonka toverini olivat ystävällisesti ilmoittaneet kuhisevan kaikenmoisia kissaeläimiä öiseen aikaan. Saatan olla uhrarohkeuteen, mutta en itsemurhaan taipuvainen; yö tiikerien kaluttavana ei houkutellut. Juosta rymistelin metsästä lähimmälle kinttupolulle, ja kun viimein pääsin niin kutsutun tien varteen, oli jo pimeää. Epätoivo teki itseään jo kovasti tiedettäväksi, kun seisoin keskellä pimeyttä, jota näin syrjäisellä alueella harvoin halkoo ajovalo. Sitten - hemskutti soikoon! - mutkasta kääntyi skootteri. Aloin huudella ja huitoa käsilläni vimmatusti, ja skootteri pysähtyi. Kyytiin oli sulloutunut jo kolme ihmistä, mutta hetkeäkään epäröimättä yksi näistä taiteili itsensä skootterin takapakille seisomaan ja viittoi mut eteensä istumaan. Pääsin turvallisesti takaisin kylään, ja opin ehkäpä taas kantapään kautta jotain.

Seuraavana päivänä näin samaisen kokoonpanon viereisessä kylässä. Nämä yrittivät kovalla vaivalla ähertää kylän ainoan pankkiautomaatin ympärillä. Jokin hommassa mätti. Nostin näille omalla kortillani rahaa ja kiitin vielä eilisestä. Mitättömän pieni summa, mutta tyyppien ilosta ja karkeloinnista päätellen sillä summalla oltiin tekemässä jotain vähintäänkin oleellista!

Apu. Me kaikki tarvitsemme sitä välillä. Me kaikki pystymme myös tarjoamaan sitä välillä. Joskus musta tuntuu, että koko elämä on pelkkä leikinhaluinen uivelo: se heittelee meille syöttejä ja katsoo, tartummeko niihin. Jättelee matkan varrelle murusia ja johdattelee eteenpäin.



Seuraava tatuointini - siis tekstin puolesta, ei sijainnin. Jos jotain olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut, niin sen, että kärsimys on siunaus. Kärsimys ravistelee meidät hereille ja avaa silmämme myös muiden kärsimykselle; kääntää koko olemuksemme vereslihalle ja pakottaa ottamaan asiat vastaan juuri sellaisina kuin ne ovat. Kärsimys on armottomin, mutta myös tehokkain opettajamme. Kun oppii suhtautumaan kärsimykseen, koko perspektiivi elämään muuttuu. Sitä ei enää yritä luimuilla epämiellyttäviä kohtaamisia ja tapahtumia pakoon, vaan ottaa ne opettajakseen. 


Tämä kuva olikin mulla jo Facebookin puolella, mutta mikäli se meni joltakulta ohi, niin tässä pieni tarina kuvan takana: "Mulla ja kamerallani oli tänään rajuja erimielisyyksiä. Yritin ottaa dramaattisia kuvia rukouslipuista, mutta kamera ei vaan millään suostunut tarkentamaan niihin. Äsken olin siirtämässä koko epäonnistuneen kuvaussession saldoa roskakoriin, kun huomasin tämän kuvan. Tuli hyvin liikuttunut ja lämmin olo. Kiitollinen siitä, ettei elämä aina tarkennu siihen, mihin sitä yrittää itsepäisesti pakottaa. Koska jos tarkentuisi, jotain hyvin oleellista voisi jäädä huomaamatta."


Aamukuudelta kuljin sinisen utuisten peltojen poikki, kun näin kaikkea sitä sinisyyttä vasten tämän keltaisen upeuden. Siinä hetkessä en kyllä osuvampaa toteamusta keksinyt, kuin että voihan pyhä jysäys!


Eläinkuviin on aina hyvä lopettaa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten ole vegaani siksi, että moinen touhu vähentää kasvihuonepäästöjä tai lisää uskottavuutta akateemisissä aktivistipiireissä. (Joskin kumpainenkin on aivan mukavaa plussaa tähän hommaan!) Olen vegaani siksi, että nämä uskomattoman kauniit ja vilpittömät otukset koskettavat mua; koen niiden kanssa syvää kanssakumppanuutta. Jaan tämän todellisuuden ja elämän niiden kanssa, ja siksi näen niissä myös itseni. Vaikka en jokaiselle karvaturrille tai höyhenhiipparille namastea vastaantuliessani kirjaimellisesti ääneen sanokaan, ovat nämä olennot todellakin namastensa ansainneet.

Tämä taisi nyt mennä koko postaus aika (soija)juustoiseksi elämänfiilistelyksi, mutta ei kai tässä oikein muutakaan voi! En usko minkäänlaiseen Luojaan, joka olisi jollakin tavalla erillinen luomistaan kohteista. Sen sijaan uskon, että me kaikki olemme Luojia: me luomme sen todellisuuden, jota havainnoimme ja elämme. Tämän yksinkertaisen, mutta varsin fundamentaalisen oivalluksen sisäistettyään ei oikeastaan jää jäljelle mitään muuta, kuin vaalia tätä haurasta, hölmöä pientä elämää ja kaikkia siihen osallistuvia.

Täällä on kaikki hyvin. Toivottavasti sielläkin.

(Otsikon Baba Yaga on symbolinen hahmo feminiiniselle Villille, Viisaalle äitipsyykkeelle. Olen viimeaikoina samaistunut siihen aika vahvasti, joten siksi se on paikkansa otsikossa ansainnut. Joskus tuntuu että oon aivan piän flikka kirmaamassa pitkin riisipellon laitaa, kun taas joskus tuntuu siltä että mussa on jotain hyvin vanhaa; sellaista jolla on jo kaikki vastaukset, tai joka on ymmärtänyt lopettaa kyselemisen. Uskon, että jokainen nainen voi löytää itsestään tämän saman syvyyden.)

20 comments:

  1. Rakennustyömaa
    Katuvalojen kajo
    Autot ajavat
    Jossain päin on pimeää,
    Kiiluvat kissansilmät.

    Tällaisen tankan tein Suomen meiningistä. Myönnän, että sain hieman inspiraatiota sinun tekstistäsi. :)

    ReplyDelete
  2. Samoja syitä kasvissyöntiin (ja ehkäpä tulevaisuudessa vegaaniuteen) löytyy täältäkin. Olen ihan lapsesta asti ollut äärimmäisyyksiin asti empaattinen kaikkea elämää kohtaan. Valinta muuttaa ruokavaliota lähtikin alun perin nimenomaan tunteiden pohjalta. Järki tuli mukaan vasta myöhemmin ja oli hauska huomata että se oli asioista ihan samaa mieltä kuin ne tunteetkin! :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oon lukenu (vaikkakin vain pari sivua yli johdannon) tota Johdatus eläinfilosofiaan -kirjaa, ja siinä puhuttiin eläinten kohtelemisesta eläimenä, ihmistä alempana otuksena. Jotenkin se eläimen välineellistäminen ja jopa nöyryyttäminen kolahti muhun sen verran että en halua tukea edes maidontuotantoa, vaikka se olisikin eettistä niin kuin vaikka kivun tuottamisen mielessä. Jotenkin se, että ajatellaan tiettyjä eläimiä tuotantoeläiminä ei vain sovi mulle. Loppuun lisään etten ole kauhean tarkka kuitenkaan käytännössä siitä, mitä suuhun laitan jos tarjotaan, mutta pyrin vegaaniuteen kaikessa, mitä itse ostan ja laitan.

      -Santeri

      Delete
  3. Upeita kuvia! Miten muuten otat nuo omakuvat, ajastimellako vai jollain kaukolaukaisimella? Kateellinen taidoistasi...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ajastimella! Täytyy nyt kyllä itsekin tyytyväisenä todeta, että tuo bannerin kuva onnistui itselaukaisinkuvaksi harvinaisen hyvin. n__n

      Sellai juttu vielä, että ei kannata tuhlata energiaa eikä aikaa kadehtimiseen, vaan tarttua toimeen! Kuvaamista ja kirjoittamista olen harjoittanut sen verran ahkeraan, että väkisinkin sitä kehittyy ajan kanssa. Lähtötaso mulla on ollut ihan yhtä matalalla kuin kellä tahansa muullakin.

      Tsemppiä! Tee sinnikkäästi niitä juttuja, joissa haluat kehittyä, ja aivan varmasti pääset eteenpäin - kaikki aloittavat nollasta joskus. ^_^

      Delete
  4. Millainen matkavakuutus sulla on tai on ollut vai onko ees ollut?

    <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulla ei oo matkavakuutusta! Kesällä 2012 reissuun lähtiessäni otin vakuutuksen hetkeksi, sillä Venäjän viisumia ei saanut ilman vakuutustodistusta.

      (Vakuutuksen ottaminen tai ottamatta jättäminen olkoon jokaisen oman harkintakyvyn varassa. :> Kotivakuutustakaan mulla ei ole enää vuosiin ollut, vaikka ymmärtääkseni valtaosa tapaturmista sattuu nimenomaan kotona.)

      Delete
  5. Ihana ku joku on oivaltanut myös näitä asioita ja jakaa niitä muille ^_^ -LuovaTaitelija

    ReplyDelete
    Replies
    1. Emmä oikein näe että tässä elämässä muuta mieltä voisi ollakaan, kuin koittaa oivaltaa että mistäs hemskutista tässä oikein on kyse, ja oivallettuaan yrittää parhaansa kykynsä mukaan jakaa sitä myös muille.

      Delete
  6. "Joskus musta tuntuu, että koko elämä on pelkkä leikinhaluinen uivelo: se heittelee meille syöttejä ja katsoo, tartummeko niihin. Jättelee matkan varrelle murusia ja johdattelee eteenpäin."

    Hitsit, musta tuntui niin elävästi tältä koko mun kaakkois-Aasiassa retken ajan! Tuntui siltä että elämä heitti mulle vaan jatkuvasti tilaisuuksia ihan vain nähdäkseen tartunko niihin - tai sitten tarjotakseen mulle toisen mahdollisuuden kun en oman pölhöyteni takia osannut tai uskaltanut ensimmäiseen tarttua! Mutta siellä mä syöttien perässä sitten lopulta juoksentelin vielä kaakkois-Aasian jälkeenkin.

    Ihanaa kun sä kirjottelet taas näin usein! :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Siis just näin! :D Ja se on aivan hämmentävän liikuttavaa huomata, miten niitä toisia mahdollisuuksiakin aina tulee, jos töppää ensimmäisen. Maailmalla on mieletön huumorintaju, mutta samalla se on myös aika liikkis ja myötätuntoinen kaveri! Emmä usko että tää elämä voi oikein mitenkään mennä "pieleen", jos sitä saa elellä tämmösessä paikassa. ^_^

      Nyt kyllä blogijalkaa on vipattanut taas kovasti - joskin sähkön ja netin puute lisää vähän kapuloita rattaisiin!

      Delete
  7. Sulla on lahja kirjoittaa ja kertoa tarinoita, älä pihtaile sen suhteen. Ihanaa taas lukea blogiasi:) Viime kesänä uskalsin viimein lähteä yksin reilaamaan Eurooppaa ympäri. Kiitos siitä kuuluu sinulle: inspiroiville ja loppuun asti rohkaiseville postauksillesi. Kiitos!
    -Susanna

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aivan superilahduttavaa kuulla, että rohkaistuit reissuun - ja vieläpä allekirjoittaneen jorinoiden kyydittämänä! ^_^ Tuo ensimmäinen askel on melkeinpä aina se isoin leap of faith; sen jälkeen asiat lähtevät etenemään omalla painollaan.

      Tarinaa kyllä tulee syntymään kuolinpäiviini saakka, siitä ei ole pelkoa! Näin salamyhkäisen epämääräisesti voin todeta, että tämä esikoiskirja ei jää viimeiseksi!

      Delete
  8. Kyllä näitä sun postauksia vaan aina odottaa. Aivan ihana tuo ns. vahinkolaukausotos. Ja kaikki muutkin kuvat. Mikä kamera sulla on ja miten se on kestänyt kaikessa menossa ja erilaisissa (sää)olosuhteissa mukana?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulla oli Canon 450D kesään 2013 saakka, jolloin se hajosi lopullisesti. (Oli tökkinyt jo pitkään ennen sitä.) Ostin sitten käytettynä netin kautta joltain kiinalaiselta häiskältä Canon 550D:n, joka onneksi hämyisistä osto-olosuhteista ja too-good-to-be-true hinnastaan huolimatta on ollut aivan kelpo kapistus! Joskin siitä meni automaattitarkennus rikki n. vuosi sitten, eli vain manuaalitarkennuksella onnistuu kuvaaminen tätä nykyä. Se tuo tietty oman haasteensa kuvaamiseen, kun ei voi pikanäpsyjä lonkalta ottaa, mutta toisaalta musta tuntuu että manuaalitarkennuksen kanssa tulee otettua paljon harkitumpia ja onnistuneempia kuvia.

      Eli on ja ei ole kestänyt. :D Nyt täytyy vaan toivoa, ettei tämäkin kamera posahda lopullisesti, sillä hämärien kamerakauppojen solmiminen ei ole varsinaisesti lempipuuhaani!

      Tykkään itsekin kovasti tuosta vahinkolaukauksesta, se on niin sanotusti asian ytimessä. ^_^

      Delete
  9. Hei Heidi! Voisitko ajatella kirjoittavasi lisää vegaanisesta ruokavaliostasi? Olet toki kirjoittanut siitä ennenkin, mutta olisi kiva kuulla vaikka reseptejä, tai mitä yleensä syöt! Olen kasvissyöjä, mutta olen ajatellut alkaa syömään useammin ihan vegaanisesti. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihan jo kanssaotusten hyvinvointiakin ajatellen on tosi mukava kuulla, että aihe kiinnostaa. n__n

      Itse en tosin ole hääppöinen kokki, enkä mikään kulinaristikaan: saatan helposti vetää viikon putkeen soijabolognesea. :D (Joka on niitä ainoita ruokia, joita osaan itse tehdä!) Kiinassa asuessani mulla ei koskaan ole ollut keittiötä käytössä, eikä moista ole toki reissun päälläkään, joten osaisin luultavasti paljon reseptejä tehokkaammin esimerkiksi neuvoa, mitä vegaanin kannattaa syödä Kiinassa ja Intiassa.

      Mutta katsotaan, josko saisin jotain mielekästä aikaiseksi. ^_^

      Delete
  10. Uskomattomia kuvia!! Niin hienoja ettei löydy tarpeeks ylistäviä sanoja kuvaamaan niitä :) Terv. Lissu

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hui, wau! Mahtavaa jos tekivät vaikutuksen - tykkään kovasti kuvailemisesta, ja on suuri ilo jakaa otoksiani muille. ^__^

      Delete