Tuesday, December 1, 2015

muutamia ajatuksia bloggaamisesta

Tänään allekirjoittaneella on syystä tai toisesta sellainen fiilis, että tekee mieli kirjoitella muutamia ajatuksia bloggaamisesta! Tämä johtuu mitä luultavimmin siitä, että viime päivinä bloggausjalka on taas alkanut aivan ennennäkemättömällä tavalla vipattaa.

En varsinaisesti koskaan päättänyt tehdä päätöstä olla bloggaamatta Suomessa ollessani, mutta ilmeisesti moinen tapahtui aivan luontevasti omalla painollaan - blogi nimittäin on ollut tauolla jo melkein vuoden. (Vaikka muutamia kuvia olenkin nyt viime aikoina innostunut postaamaan.) Kuten joskus kirjoitinkin, olen päättänyt olla tuomatta läheisiäni enää millään lailla osaksi blogiani. Tämä tekee toki bloggaamisesta käytännössä katsoen mahdotonta, sillä elämäni Suomessa on hyvin tiiviisti yhteydessä perheeseeni, ystäviini ja yhteisööni. Vaikka itse kestäisinkin jos vaikka jonkinlaista kommentointia, en voi mitenkään olettaa, että kaikki kestäisivät.

Senpä takia voinkin ottaa vastuun vain itsestäni, kirjoittaa vain itsestäni. Nyt kun olen pian taas lähdössä Suomesta ja aloittamassa yksinäisen kulkurin elämän, tulee bloggaaminen taas ajankohtaiseksi - ja ylipäänsä mahdolliseksi.

"Our prime purpose in this life is to help others. And if you can't help them, at least don't hurt them."
- Dalai Lama

Tämä Dalai Laman sutkautus on mielestäni aivan äärettömän hyvä elämänohje, ja olen itse pyrkinyt noudattamaan sitä parhaani mukaan. Totuushan on se, että emme mitenkään voi tietää millaisia sisäisiä kamppailuja toiset ihmiset - etenkään tuntemattomat - käyvät. Taustalla voi olla koulukiusausta, heitteillejättöä, masennusta ja itsetuhoisuutta. Emme mitenkään voi tietää, onko juuri meidän laukomamme kommentti se, joka katkaisee kamelin selän lopullisesti.

Joka ikisellä sanalla ja teolla on merkitystä. Joka ikinen sana tai teko voi olla, se joka kääntää ihmisen elämän suunnan - tai katkaisee sen kamelin selän lopullisesti. Meillä on mahdollisuus valita ja ottaa vastuu siitä, millaista maailmaa luomme.

Allekirjoittanut palaa aktiivisen bloggaamisen äärelle vielä tämän kuun puolella - ja on siitä hyvinkin innoissaan! Mielessä kytee kuitenkin pieni toive siitä, miten mahtavaa olisi bloggata yhteisön ja rakkauden asioista - yhteisön, jossa asuu herkkiäkin ihmisiä - ilman pelkoa siitä, että asettaa kirjoituksillaan jatkuvasti nämä herkät ja kauniit sielut mahdolliseen ristituleen. Tämä kesä ja syksy on ollut erityisen herkkää aikaa, kun eräs hyvin läheinen ihminen on sairastunut ja yrittää nyt kaikin voimin pysytellä pinnalla voidakseen elää edes jotakuinkin normaalia arkea. 


Tämä ihminen on se, jolla on taustallaan vuosikausien koulukiusaaminen, masennus ja itseinho - ja jota tämän blogin kommentoijat keväällä 2014 kommentoivat "kuvottavaksi." En sano että sairaus puhkesi sen takia, mutta sanon, että joka ikinen sana ja teko vaikuttaa. Myös netissä, sillä nykyaikana netti on aivan keskeinen osa todellisuuttamme.

Otetaan vastuu sanoistamme ja teoistamme ja tehdään niillä jotain rakentava - luodaan lämpöä ja välittämistä.  Tämä maailma ei kaipaa enää yhtään katkeruutta, ei enää minkäänlaista erkaantumista. Eikä lämpö ja välittäminen ole mitään ensimmäisen maailman luksusta - se on elinehto meistä jokaiselle. Olemme kaikki samassa veneessä: jokainen meistä haluaa välttää kärsimystä ja olla onnellinen. Valjastetaan tämä ainutlaatuinen ihmiselämä käyttöömme, ja rakennetaan ja luodaan sillä elämää.

Om shanti.


(Kuva kesältä, jolloin olin juuri kuoriutunut kuontalostani ja lävistyksistäni.)

20 comments:

  1. Mukava kuulla että palaat bloggaamisen pariin, olen kaivannut postauksiasi. :) Muistan irc-galleria -aikoinani saaneeni lähes yksinomaan positiivisia kommentteja, mutta se yksi negatiivinen pieni sana "hyi" jäi parhaiten mieleen. En ymmärrä millaista nautintoa jotkut saavat kommentoinnilla, jonka tarkoitus on vain pahoittaa toisen mieli. Loppujen lopuksi se kuitenkin lisää kommentoijan itsensä kurjuutta, tavalla tai toisella.
    T. Pitkäaikaisseuraaja/ensikertalaiskommentoija :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Juuri näin. :>

      Rakentava kritiikki on eri asia, ja sitä varten on olemassa ns. hampurilaismalli, jossa kritiikin kohde "paketoidaan" positiivisilla asioilla. Tällöin sekä palautteen antajalle että vastaanottajalle jää hyvä mieli, ja kritiikin vastaanottajalla on myös valmiuksia lähteä työstämään ja parantamaan kritiikin kohdetta. "Tää oli ihan hirveetä paskaa!" -kommentti jättää kummallekin osapuolelle vain epämääräisen negatiivisen fiiliksen, josta kumpikaan ei saa mitään konkreettista kaivettua esiin.

      Vaikka itse olisikin vahva tapaus, jota yksi "hyi" kommentti ei nujerra, niin emme koskaan voi tietää toisten ihmisen taustoja. Toinen voi kärsiä esimerkiksi niin syvästä itseinhosta, että yksikin hyi voi jättää elinikäiset arvet.

      Meidän jokaisen tulee ottaa vastuu siitä, miten toimimme ja kommunikoimme maailmassa. Ja todellakin, olen kanssasi aivan samaa mieltä siitä, että kommentoijan oma korjuus siinä kasvaa ja jää kaivelemaan. En usko että yhdenkään negatiivisuutta ympärilleen viljelevän ihmisen mieli pysyy kirkkaana ja lämpimänä. (Jos pysyisi, niin kyseinen tyyppi tuskin viettäisi arvokasta elinaikaansa muita parjaamalla.)

      Delete
  2. Netissä ilkeämielinen asenne kanssaihmisiä kohtaan tuntuu kyllä ottavan harmillisen monet valtaansa. Toisaalta mahdollisuus olla anonyymi on musta äärimmäisen kiehtovaa ja tärkeää, mutta toisaalta ilkeilytapauksissa anonyymiys tuntuu häivyttävän myös henkilölle itselleen sen, että hän todella on se nimetön joka tietoisesti pyrkii aiheuttamaan muille pahaa oloa.

    Seurasin aikoinaan tuota postauksessasi kuvailemaasi "keskustelua" läheisestäsi ja tuli kyllä niin paha mieli. Onneksi muistelen monen myös laittaneen vastaan näille nettikiusaajille! Tästä tapauksessa mulle tuli mieleen myös ristiriita sen suhteen, ketä on sosiaalisesti hyväksyttävää haukkua ja kiusata. Harva varmaan pitää melko tuntemattomaan ihmiseen kohdistuvaa nettikiusaamista hyväksyttävänä, mutta julkisuuden henkilöiden kohdalla kaikki tuntuu olevan sallittua. Mulle tuli joskus tosi surullinen olo Johanna Tukiaisen puolesta, joka on ihmisille ja medialle ilmeisesti vieläkin yleinen pilkan aihe.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kommentistasi, joka oli aivan täyttä asiaa! ^_^

      Itse olen sitä mieltä, ettei ketään pitäisi olla sosiaalisesti hyväksyttävää haukkua ja/tai kiusata. Ja jos joku kokee toisin, niin kehotan miettimään asiaa ihan tosissaan uudemman kerran, sillä haukkumisen ja kiusaamisen sosiaalinen hyväksyttävyys on (näin maailmanpoliittisin termein ilmaistuna) kulttuuriväkivaltaa. Siis ihan tosissaan just sitä itseään: väkivaltaa. Asiaan tulee suhtautua ihan yhtä vakavasti, kuin kaikkiin muihinkin väkivallan muotoihin.

      Olen itsekin joskus miettinyt Tukiaisen tapausta. Toivoisin kaikkien muistavan, että ne ihan samat peruslainalaisuudet, jotka meitä itseämme koskevat (esimerkiksi tarve tulla hyväksytyksi ja kokea elämänsä merkitykselliseksi), koskevat joka ikistä ihmistä. Vaikkei Tukiaisen tapa toteuttaa itseään mua henkilökohtaisesti miellyttäisikään, niin se ei tarkoita, etteikö Tukiaisella olisi aivan samanlainen ihmisoikeus, kuin meillä kaikilla.

      Jokaisen julkisuuden "hahmon" alla on siis se ihan samanlainen hyväksyntää ja merkityksellisyyttä etsivä olento, jollainen meistä kaikissa on. Musta tuntuu, että ihmiset usein unohtavat tämän. Tunnustelkaapa sitä syvintä itseänne ja miettikää, miltä siitä tuntuisi tulla nimitetyksi "oksettavaksi siaksi" tai "vitun pelleksi." (Muutama kommentti, joita äskeisen googlettelun perusteella Tukiaisesta löysin. ) Se sama syvyys on meissä jokaisessa, ja se ansaitsee väkivallattoman elämän.

      Nyt varsinkin älypuhelinaikana netti muodostaa todella keskeisen osan todellisuuttamme; olemme jatkuvasti toinen jalka reaalimaailmassa ja toinen virtuaalimaailmassa. (Ja monessa suhteessa reaalimaailma ja virtuaalimaailma alkavat olla niin yhteenkietoutuneita, ettei niitä usein voi edes varsinaisesti erottaa toisistaan.) Siksi on aivan keskeisen tärkeää ymmärtää, että joka ikinen netissä vastaantuleva tyyppi on perimmäiseltä olemukseltaan aivan kuten me. Tekemällä väkivaltaa muille teet väkivaltaa myös itsellesi, sillä olemme todellakin samassa paatissa kaikki.

      Delete
  3. Oot ihana <3 ja tulen jatkossakin lukemaan blogiasi!

    ReplyDelete
  4. Paljon lämpöä ja rakkautta pojalle jonka nimeä en muista!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Nuu, kiitos! Lämpö ja rakkaus on aina tervetullutta. ^_^

      Delete
  5. Tuo Dalai Laman lainaus tiivistääkin niin sopivasti mun elämän arvot. Ja totta joka sana tässä postauksessa. Mua kyllä harmitti ihan törkeästi ne kaikki, jotka jaksoi sun blogissa arvostella Rikua... Ihmetytti, miten joku viitsii edes haaskata niin paljon energiaa sellaiseen negatiivisuuden levittämiseen. Toivottavasti Riku joskus voisi unohtaa nuo kommentit ja jättää ne omaan arvottomaan arvoonsa :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä itseasiassa luin tuon lainauksen ensimmäisen kerran joskus vuonna 2011, ja silloin tuumin että onpa kliseistä kakkaa. Nyt taas tuumin, että kylläpä on huonossa jamassa se ihminen, joka pitää moista elämän perusarvoa kliseisenä kakkana. (Ja monessa suhteessa olinkin kyllä aika huonossa jamassa ja solmussa itseni kanssa tuolloin!)

      Mua ei niinkään häiritse tämä yksittäinen keissi kuin se, että moni piti moista kommentointia aivan normaalina touhuna: "jos olet esillä, niin varaudu paskamyrskyyn" - tyyliin. Tällainen ajattelutapa on väkivaltaa jo itsessään; väkivallan sosiaalinen hyväksyttävyys on kaiken väkivallan alku. Tästä maailmasta olis ny korkea aika lähteä työstämään sellaista paikkaa, jossa esillä oleminen ei ole yhtä kuin paskamyrskyn keskiö.

      Delete
  6. Hei Heidi,

    mua kiinnostaisi, minkälaisin tuntein olet nyt lähdössä matkaan ja mietitkö jossain vaiheessa esim. omien suunnitelmiesi muuttamista toisen sairastumisen takia. Henkilökohtaisia juttuja, ei tietenkään ole pakko vastata. Kyselen mielenkiinnosta ja ihmetyksestä sun rohkeutta kohtaan, en syyllistävästi. Rakkautta ja voimaa, ja kiitos että välillä bloggailet.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tämä on varsin oleellinen kysymys, jota olen pohdiskellut paljon. Myönnettäköön, että montakin kertaa on käynyt mielessä perua koko matkahomma ja jäädä urhoollisesti toisen rinnalle.

      Mutta sitten olen kysynyt itseltäni: entä jos jäisinkin - voisinko oikeasti auttaa, ja kuinka paljon? Ehkä jonkin verran, mutta en loppupeleissä kovinkaan paljoa. Ja sitten olen palauttanut mietteeni siihen syyhyn, jonka takia haluan matkalle tällä kertaa lähteä: voidakseni syventää osaamistani ja ymmärrystäni joogan ja meditaation tiestä, jotta voisin näiden työkalujen kautta auttaa muita kulkemaan sen polun, jonka olen itse kulkenut. Matkan tukahduttavan, piinaavan minätietoisesta loukusta kirkkaaseen ja yksinkertaiseen olemiseen.

      Maailmamme voi huonosti. Täällä ei tarvita nyt mitään niin paljon, kuin tasapainoisia, aidosti myötätuntoisia ihmisiä. Oman kokemukseni mukaan altruistisuus ja myötätunto nousee ihmisestä luonnollisesti, lähes automaattisesti, kun oma mielenmaisema on kirkastunut, eikä sen kaikki kapasiteetti kulu minuuden tragedian potemiseen. Moni kokee, että todellinen auttaminen tapahtuu kehitysyhteistyössä Afrikassa, mutta itse koen, että voimme tehdä todella merkittäviä ja kokonaisvaltaisia, altruistisia tekoja, kun vapaudumme omista sisäisistä draamoistamme ja käännämme (mahdollisesti ensimmäistä kertaa) katseemme myös muiden ihmisten kärsimykseen. Niin kauan kuin minuuden tragedia hallitsee, on melkoisen turha puhua mistään Afrikan lapsista - siitä tulee vain jälleen uusi lisävyyhti tuohon draamaan, joka kietoutuu entistä tiukemmalle solmulle.

      "Se, joka ei ole pelastanut itseään, ei voi pelastaa ketään muutakaan", sanoi Buddha.

      Joten takaisin kysymykseesi: itselläni on vielä matkaa kuljettavana, ja mitä pidemmälle tällä matkalla kuljen, sitä kokonaisvaltaisemmin voin auttaa muita. Mulla on itse kokemani muutoksen pohjalta niin kova usko joogan ja meditaation tiehen, että en vaan keksi mitään tämän oleellisempaa. Joten vaikka välillä tuntuu hyvinkin raa'alta jättää toinen Suomeen, tiedän että nyt on keskityttävä siihen oleellisimpaan. Näin sanoo niin kutsuttu sisäinen guruni, intuition vahva ja päättäväinen ääni.

      Kiitos kysymyksestä, tätä vastausta rustaillessa tuli jäsenneltyä hyvin omiakin ajatuksiani. :>

      Delete
  7. Hei. Haluaisitko kertoa ajatuksistasi tämän asian suhteen (hyvin yksinkertaisesti ilmaistuna): itsensä hyväksyminen.
    Kun pelkää muita ihmisiä, todellisuudessa pelkääkin itseään? Kun ei pidä itsestään, mitä tehdä? Miten hyväksyä itsensä sellaisena kuin on?
    En tiedä haluatko tästä aiheesta puhua, tai sopiiko tämä ollenkaan blogisi teemaan, mutta.. ajattelin kuitenkin kirjoittaa ja kysyä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mau, ja pahoittelut vastausviiveestä - toivottavasti aihe edelleen pohdituttaa, ja vastauksestani on iloa. :>

      Olet oikeilla jäljillä: kaikki mitä ympäröivässä todellisuudessa näemme, on heijastusta oman mielemme tilasta. Jos sisäinen maailma on täynnä pelkoa ja hyväksynnän puutetta, näemme saman myös ulkoisessa maailmassa. Siksi on niin tärkeää, että lähdemme kehittämään sisäistä maailmaamme rakentavaan, vastaanottavaan ja myötätuntoiseen suuntaan; vain silloin voimme nähdä tuon rakentavuuden, vastaanottavuuden ja myötätunnon myös ulkoisessa maailmassa.

      Miten tuota sisäistä maailmaa sitten voi kehittää rakentavaan, vastaanottavaan ja myötätuntoiseen suuntaan? Itselläni on siihen kolme keinoa: matkustaminen, meditaatio ja jooga. Mielemme on varsin itsepintainen kaveri, ja se on tottunut pyörittämään niitä samoja iänikuisia arvottomuuden, pelon ja neuroosin keloja. Niistä pitää murtautua ulos, ja se vaatii duunia! En voi puolestasi sanoa, mikä sinulle on oikeanlainen tapa, mutta sen voin sanoa, että vastuu pitää ihan tosissaan ottaa itse: olet itse vastuussa siitä, millainen on sisäinen maailmasi, ja millainen on sisäisen maailman kautta heijastuva ulkoinen maailma. Työ pitää tehdä itse, sillä kukaan muu sitä ei voi tehdä.

      En siis itse usko, että voimme jotenkin asioita märehtimällä tai pyörittelemällä oppia hyväksymistä ja pelottomuutta. Se vaatii toimintaa ja vastuuta omasta itsestämme: jotta jokin voi muuttua, on oikeasti muutettava jotain. Joogaan ja meditaatioon on ainakin itseni ollut helppo tarttua, sillä kyseisistä opeista löytyy tuhatvuotisia neuvoja näiden asioiden kanssa painiskelemiseen - asioiden, joiden kanssa jokainen painiskelee.

      Tämä on todellakin just ja nimenomaan blogini teema! Matkustelu, jooga ja meditaatio ovat just näitä työkaluja, joilla voi lähteä muuttamaan asioita ja lähestyä omaa kirkasta itseään ja sitä kirkasta olemista, joka on meidän kaikkien luonnollinen tila - peloista, neurooseista ja kaikesta ylimääräisestä, elämää myrkyttävästä kohinasta vapaana. Se on viime vuodet ollut mulle se kaikkein tärkein juttu. Enkä nyt ainakaan ihan heti keksi, mikä voisi olla oleellisempaa!

      Delete

      Delete
  8. Hei, kiva kun taas kirjoittelet. Pidän kirjoitustyylistäsi, tekstien pohdiskelevuudesta. Erityisesti olen pitänyt teksteistäsi joissa olet tarkoituksella tai tarkoituksetta sivunnut kasvutarinaasi. Jos mietit,mistä kirjoittaisit, lukisin mielelläsi kirjasuosituksia, onko sinulla jotain viime aikoina luettuja joita kehut? :) tsemppiä ystävällesi. Pahat sanat satuttavat myös netissä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kirjasuositusten toivossa/hingussa kannattaa tsekata Goodreads-profiilini:
      https://www.goodreads.com/author/show/13504859.Heidi_Nummi

      Sieltä löytyvät kaikki viime aikoina lukemani kirjat kera arvosteluiden. :> Joskus teen vielä uroteon ja merkitsen tuonne kaikki lukemani kirjat - nyt siellä on nähtävissä vain hieman päälle 70 kirjaa. Mutta ehkäpä siinäkin on lukusuositeltavaa jo hetken tarpeisiin. :D

      Delete
  9. Heippa, ihanaa jos palailet bloggailun pariin! Luin tuossa joku aika sitten kirjasi ja aivan mahtavan se oli. Heräsi tässä sellainen kysymys, että oletko "katunut" robotti-tatuointisi ottamista tai kuinka koet sen istuvan nykyiseen elämänmenoosi ja habitukseesi? Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan :3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Jee, mukava kuulla! ^_^

      En ole katunut - enkä sitä kiirepöhinässä otettua tekstitatuointiakaan, joka pääs vähän mätänemään matkalla ja levähti sen takia melkein lukukelvottomaksi. :D Kaikki kertoo eletyistä ajoista: arvet, tatuoinnit, lävistyksistä ja venytyksistä jääneet reiät. Ilman noita elettyjä aikoja en olis just nyt tässä, missä haluankin olla.

      Sitä paitsi: Robohan on parantaja! Itse koen myös, että oma elämäntehtäväni on parantaa, joskaan en siihen kykene aivan yhtä suoraviivaisesti kuin Robo! Mutta matkustaminen, jooga, meditaatio; niillä on valtava parantava voima, kun ihminen alkaa vapautua neurooseistaan ja mielensolmuistaan, ja pystyy vapauttamaan todellisen luomis- ja elinvoimansa.

      Delete
  10. Heidii, ihanaa jee<3

    ReplyDelete
  11. Lämpöä, rakkautta, voimia ja iso halaus toipilaalle <3 Ollaan kaikki yhtä!

    ReplyDelete