Thursday, September 3, 2015

kolme kesälomakuukautta / kolme jalokiveä

Ja ihan tuosta noin vaan hujahti kolme kuukautta! Olen siinä mielessä onnenmyyrä ja -heidi, että sain viettää nuo kolme kuukautta tiukasti lomaillen.

Helpolla mua ei kuitenkaan lomalle päästetty: ensin piti selättää haasteista ultimaattisin, nimittäin virkamiesruotsin kurssi. Kovalla kitkuttamisella ja ajoittaisella kitinälläkin koitti kuitenkin se onnenpäivä, kun opintorekisteriini ilmestyi merkintä TT - tyydyttävät taidot virkamiesruotsista. Seuraavana aamuna viideltä aamulla hyppäsinkin Pieksämäen junaan ja suunnistin kohti Vipassana-retriittiä, jossa tein 11 päivää Dharma-serviceä. Naisten ruokasalivastaavana olin tietysti koko meidän Dharma-tiimin kasvot, ja ihastunut naisväestö luuli että meikäläinen on vastuussa koko kokkauskomeudesta. En suinkaan. Mää vaan nöpötin ruokasalissa kyttäämässä, ettei maapähkinävoi pääse loppumaan - ja silloin kun en nöpöttänyt siellä, nöpötin meditaatiotyynyllä.

Rehellisyyttä kuitenkin taas peliin: epäitsekkään palveluksen tekeminen oli toisinaan aika rankkaakin, ja varsin syviä mentaalisia keloja retriitillä tuli toisinaan pyöriteltyä. Mikään Äiti Amma tahi Teresa en suinkaan ole, eikä mitään pikatietä moiseen ole. Puurokattilaa aamuviideltä kilisyttäessä ego mongertaa ja mouruaa päässä, että mitä sä nyt täällä teet rehkimässä, kun voisit olla vaikka missä kesäriennoissa hetkuttelemassa - ja siitä sitä joutuu kohtaamaan omaa pikkusieluisuuttaan ja miettimään että huhhuh, give me a break dear ego, let me finish with this kettle plz.

Heti heinäkuun puolella suuntasin kohti itäistä Eurooppaa. Matkustushommissa pääsin ihan uusiin sfääreihin teltan myötä - ei minkäänmoista tarvetta kulkea kaupungeissa ja pohtia majoitusasioita, kun teltan voi iskeä mihin ikinä tykkää. Vuorikiihkoilijana suuntasin Puolan ja Slovakian rajalle Tatra-vuorille, jotka vetivät vähintäänkin vertoja Kiinan ja Intian vuorille. Kaiken maailman pusikoissa ja rämeissä tuli nukuttua ja kuljettua - tosin nämä kuvat edustavat Tatrojen kiiltokuvamaisinta puolta. Pari viikkoa eristyksissä teki taas hyvää; siinä ihan pääsi todenteolla tutkailemaan oman mielensä maisemia. Mikään ei tässä universumissa kyllä ravistele yhtä lujaa, kuin oman raa'an ja avuttoman itsensä kohtaaminen.


Joitain aikoja ehdin pyöriä Baltian maissakin. Latviassa rintaani kylveytyi kiivas Venäjä-nostalgia, niin samanlainen oli fiilis ryönäisillä sisäpihoilla, puutalojen kuisteilla ja rehevillä hautausmailla. Reissuni päämääräksi kaavailemaani Rainbow Gatheringiin en sitten koskaan päätynytkään, mutta hippejä tuli halailtua muissa yhteyksissä kyllä senkin edestä. Riikalaiselta hautausmaalta löysin kuolleen oravan, jonka hartaasti asettelin hautakivelle om mani padme hum -mantran saattelemana, kun tajusin että takanani on joku/jokin. Kännyin ympäri, ja siinäpä olla nökötti valtavin koira, jonka olen koskaan nähnyt. Hyvin pitkiin me toisiamme katselimme, kunnes se painautui maata vasten ja jäi jalkoihini makaamaan. Pehmeä meininki - joskin vähän piinallinenkin, koska koira makasi jaloillani pitkään, ja seistä nöpötin jänninjäykkänä alati pimenevällä hautausmaalla. (Onkohan tuo joku sanonta? Jonninjoutava, jänninjäykkä - toimiiko se noin?)

Tänä kesänä kohtasin muuten myös karhun, joka nousi takajaloilleen ja katseli mua hetken aikaa erittäin tiiviisti, kunnes kääntyi kannoillaan ja katosi metsän siimekseen. Hyvin viisaan ja myötätuntoisen oloinen metsänvartija.



Kesään kuuluivat toki myös uinti- ja joogahommat. Korkkasin uintikauden jo maaliskuussa, joten siihen verrattuna kesäkuukausien järvet ja lammet olivat hyvinkin hiveleviä.



Sittenhän mää tempasin itseni Lappiin, nimittäin Kilpisjärvelle ja Käsivarren erämaahan! Kauan olin Lapista haaveillut ja puhunut, joten nyt oli aika tarttu tuumasta siihen toiseen, elikäs toimeen! Viikonpäivät vaeltelin Käsivarren erämaassa ja yövyin mitä upeimmilla rannoilla ja rämeillä. Koskaanhan en ollut mm. trangiaa käyttänyt, ja ensimmäiseen pastanlämmityssessioon sain kulumaan omien arvioideni mukaan reilut kaksi tuntia. Lopputulos maistui polttonesteeltä, joten ruoka lensi pöpelikköön. Siinä vaiheessa, kun maha tyhjänä ja kalikkaraajat jäykkinä makoilin teltassa ohi jolkottelevia porolaumoja kuunnellen, mietin että mitähän tästäkin ny mahtaa tulla. Aamuyöllä tunturisopuli painautui telttakangasta vasten ja ryömi sen alle nukkumaan. Mikä ihastuttava tahaton tsemppaaja.

Tunturisopulitsempin voimin selvisin loppuviikosta. Lappi jäi syvästi sydämeen, ja sinne olisi kyllä päästävä toistekin, mahdollisimman pitkäksi ajaksi. Meditaation kannaltahan Lappi toteuttaa saman funktion kuin Tiibetin ylänkökin - siinä on mielen luonnollinen tila ihan visuaalisesti levällään silmien edessä: loputtoman tilava, laaja avaruus. Täydellinen vapaus ja autuus.



Muutamilla metsäfestareillakin kävin esittelemässä napaani ja pyörittämässä psycare-telttaa. (En toki yksin kumpaistakaan. ) Sekä Natural High Healing -festareilla, mutta sieltäpä en joogapäissäni ottanut yhtäkään otosta.


Muutin myös pieneen, neljän neliömetrin kokoiseen "huoneeseen", joka taitaa olla oikeasti vaatekomero. Harry Potter -fiiliksissä sinne joka ilta könyän nukkumaan.



Ihastuttavia mökkipäiviä toverien kanssa Karkalin luonnonpuiston kupeessa. Lohjanjärven pohjassa loputtomia hiekkamandaloita. Soittelimme ksylofonia ja istuimme kaikki nakuina pötkylöinä vesirajassa tutkimassa kiviä ja järvenpohjan ihmeellisyyksiä, täydellisen lumoutuneina ja täydellisen tyytyväisinä tästä yksinkertaisen mitättömästä puuhasta. Tapahtui muutama aika taianomainen homma: näimme esimerkiksi revontulia samaisena yönä, jona toverini isoisä kuoli.



Viime viikon viikonloppuna järjestin vielä kahdeksalle toverille meditaatioretriitin mökillämme. Laitoin samalla buddhalaisia kirjojani jakoon: itse olen niistä imenyt jo niin paljon, nyt on aika laittaa Dharma kiertoon.


Ja loppuhuipennuksena siiliminä! Niin siinä eräs alkuelokuinen yö tapahtui, että tukka lähti. Tukka nyljettiin irti kolmen naisen ja kynsisaksien voimin: lopputulos oli täynnä kaljuja, epäämääräisiä laikkuja vehreämpien hiustupsujen seassa. Aika hervoton nauruhan siinä pääsi, kun peilistä pääsin hiuksetonta itseäni ensi kerran ihailemaan. Aivan järkyttävä ilmestys. Nyt paikalle on kasvanut jo varsin oiva siili, joka suojaa palovammoilta. (Ensiviikothan nuppini oli läikikkyyteensä lisäksi vielä korrelle palaneen tulipunainenkin.)

Tukka on naisen kruunu, ja siksipä suosittelen tällaista tempausta itse kullekin! Kyllä painuu ego vinhaan lyttyyn, kun kruunu löpsähtää päästä. Kaikenmoisilta stalkkereilta olen saanut olla koko loppukesän rauhassa. "Vitun Hare Krishna -pelleksi" on tosin tultu sanomaan - ja pirikauppiaaksikin meikäläistä on luultu. Varsin kiinnostava matka omaan itseeni ja naiseuteen on ollut tämä tukattomuuden aika. Mitä mahdottomammalta ajatus tuntuu, niin sitä todennäköisemmin tällainen tempaisu voisi olla teikäläiselle hyvinkin ravitseva! (Itselleni tämä oli hyvinkin tiukka paikka.)

Muutama päivä sitten alkoi kandiseminaari, ja matkasuunnitelmatkin alkavat selvitä: oiskohan se nyt sitten viimein Euroopan, Turkin, Iranin ja Pakistanin läpi Intiaan! Tätä reittiähän kaavailin (tosin toisin päin) kesällä 2013, mutta homma lähtikin etenemään omille urilleen. Joka on toki hyvin mahdollista tälläkin kertaa. Oli miten oli, ainakin tällä hetkellä Lähi-itä kutkuttelee todella lujaa.


Miellyttäviä elämänuria ja kosmoksen kuvia kaikille! Kolme kesälomakuukautta tuli jo yllä, joten kolmen jalokiven (Buddhan, Dharman ja Sanghan) nimissä jätän teidät parhaaseen mahdolliseen seuraan: nimittäin Medicine Buddhan tykö. Tää jamppa pitää teistä huolen, halusitte sitä tai ette!

Tayata Om Bekandze Bekandze Maha Bekandze Radza Samudgate Soha



15 comments:

  1. Tätä on ootettu, ihana kuulla sun kuulumisia! Tuon paremmin ei varmaan kesäkuukausia olisi voinut käyttää :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kokonaisuudessaanhan tämä kesä ei tosin Strömsön meininkiä muistuttanut: hyvin läheinen ihminen sairastui (tai oikeastaan hänellä todettiin krooninen sairaus, joka saavutti huippunsa nyt kesällä), joka johti siihen että huolehdin ja märehdin niin jytysti, että menetin ruokahaluni tyystin. Nyt elopainoni kiikkuu samoissa lukemissa kuin 13-14-vuotiaana, joka alkaa olla jo vähän turhan luihua menoa.

      Tämän syksyn ykkösprojekti taitaakin nyt omalla kohdallani olla lihotuskuuri. Jos jollakulla on takuuvarmasti pullistuttavia lihotusvinkkejä, niin laittakaas kehiin! n__n

      Delete
  2. This comment has been removed by the author.

    ReplyDelete
  3. Haa olinkin teikäläisen nimen bongaavani kilpisjärven kahvilan(?) vieraskirjassa! Itsekin kun tuli käsivarren kautta Norjaan hurautettua ja siellä piipahdettua. Huimia maisemia kyllä!

    Ja joo on tuo tukkajuttu jännä kyllä. Tuli itsekin joskus kolme vuotta sitten napsittua tukka lyhyenlännäksi keittiösaksilla jonkun keskiyön kriisin seurauksena. Kummasti on määrittelevinään ihmistä tuo tukkakapine.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Eikä, mahtava bongaus! :D

      Katselinkin Norja-kuvia sun blogista - vitsi mitä vuoria ja alpakoita. ;__; Ensi pohjoisen reissulla ehdottomasti kans suunnitelmissa körötellä Norjaan saakka!

      Mä suosittelisin kyllä kalju- tai ainakin siiliepisodia jokaiselle naiselle kerran per elämä. Erittäin kutkutteleva matka naiseuden ytimeen.

      Delete
  4. Moi Heidi!
    Aina kun luen sun tekstejä, mulla tulee tämä sama ajatus mieleen. Ja se johtuu varmasti siitä, että kamppailen itse tämän teeman ympärillä. Miten selviät/pärjäät yksinäisyyden kanssa? Kaipaatko yhteisöä/yhteisöllisyyttä? Sitä, että olet osa jotakin? Väitetään, että yksi ihmisen perustarpeista on olla osa jotakin.
    Itselläni on hyvin itsenäinen työ, eikä pysyvää työyhteisöä ole. Kamppailen näitä kiirastulimaisia tunteita (kateus, yksinäisyys, alakuloisuus...) vastaan, koska tunnen, että en ole OSA jotain. Olen löyhästi kiinni jooga-ja meditaatiopiireissä, mutta kuinka todellisia ne ovat?
    Sinä reissaat ja pyörit paljon eri paikoissa (tämä siis olettamus :)), niin oletko tuntenut tällaisia tuntemuksia? Ja jos olet, miten toimit niiden kanssa?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Yksinäisyys on todellakin usein läsnä, kun maailmalla yksinään viipottaa. Suomessa vietän hyvin yhteisöllistä elämää, ja siirtymä maailmalla yksin kulkemisen sooloiluvaihteelle on aina valtava. Toki me olemme kaikki osa universaalia sanghaa, mutta vaikka tuon sanghuuden voi valtaosan ajasta itsessään tuntea, on toki välillä myös yksinäistä. Pekingissä taisin ensimmäistä kertaa kokea niin musertavaa yksinäisyyttä, että masennuin muutamaksi kuukaudeksi aivan tyystin. Tuo musertuminen ja masentuminen oli kuitenkin välttämätöntä, koska vasta sen jälkeen aloin ymmärtää, että haluan vilpittömästi oppia avaamaan itseni muille ihmisille.

      Loppupeleissä nämä kiirastulimaiset tunteet eivät ole sen kummempia kuin mitkään muutkaan tunteet. Niiden kanssa diilaillaan siis ihan samalla tavalla kuin kaikkien muiden tunteiden kanssa; katsotaan kun ne tulevat, katsotaan kun ne menevät - ja ehkäpä tämän syklin toistuttua kymmeniä tai satoja kertoja, aletaan viimein ymmärtää niiden ohimenevyys ja illuusiomaisuus. Ei samaistuta ja kuvitella, että ne ovat yhtä kuin minä. (Usein ensi alkuun paljon helpommin sanottu kuin tehty, mutta ajan kanssa käy aina vain helpommaksi ja luonnollisemmaksi.)

      Olen aina vain vakuuttuneempi siihen, että tilanteisiin emme voi useinkaan vaikuttaa - ei siis jättäydytä tilanteiden armoille. Sen sijaan voimme vaikuttaa omaan sisäiseen maailmaamme, ja siihen miten reagoimme näihin nimenomaisiin tilanteisiin. Jossain vaiheessa voimme huomata, että tilanne joka olisi vielä vuosi sitten aivan satavarmasti kirvoittanut esiin kiirasmaisten tunnetykitysten sarjan, ei vaikutakaan meihin enää. Olemme nähneet illuusion läpi, ja hengitämme omassa vakaassa olemuksessamme. Se on nähdäkseni ainoa tie, joka todella vie perille. :>

      Delete
  5. Hauska nähdä taas!

    Kilpisjärven maisemissa etenkin tänä kesänä paljon pyörineenä on tullut peilattua paljon tyhjyyden ja tyhjyyden estetiikan käsitteitä niiden näkemien kautta - miten tyhjyys ja muoto ja niiden vuoropuhelu...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Jopas meitä Kilpisjärvellä pyörijöitä piisaa! (Ja "piisata" on muuten ehdottomasti maukkain tietämäni verbi!)

      Törmäsin Käsivarren erämaassa buddhalaiseen munkkiin, joka oli tullut Englannista saakka Lappiin meditoimaan. En ihmettele hänen valintaansa lainkaan!

      Delete
  6. Karhu???!! Etkö ollu ihan paskana :DD oliko se lähellä? Mäki aina metsässä salaa haaveilen että näkisin karhun, mutta jos niin oikeesti tapahtuis niin huhhuh!! katkeis psyyke

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ehkäpä noin viiden metrin päässä! Ei siinä ehtinyt ees paskaksi valahtaa, oli sen verran intensiivinen tuokio !

      Delete
  7. Oletko jättänyt sen Riku-pojan kun se ilmeisesti mouruaa perääsi FB:ssä? :o

    ReplyDelete
    Replies
    1. Vai mouruaa! n__n

      Mehän emme ole olleet niin sanotusti yhdessä sitten vuoden 2014 kesän - kuljemme missä satumme ikinä kulkemaankaan. Välillä samaa matkaa, välillä eri matkaa. Matkamme eroavat väistämättä nyt taas vuoden lopulla, kun menen nunnaluostariin - sinne ei nääs äijiä huolita!

      Delete