Wednesday, November 12, 2014

kuka täällä hourailee?

Tänään satuin törmäämään kuviin marraskuisesta Helsingistä, ja jokin niissä liikutti rajusti - ehkä vähän järkyttikin. Ei ole montaakaan maailmankolkkaa, jossa päästään yhtä raskaisiin ja syviin tunnelmiin. Marraskuinen Helsinki on sellainen, jossa joutuu ihan tosissaan näkemään vaivaa pysyäkseen pinnalla. Olin jo lähes unohtanut tuon elämänvoiman hiipumisen tunteen - tuon pakottavan tunteen saada elää edes sanoissa. Kirjoitin kiihtyneenä muutaman sivun ja tunsin kiitollisuutta siitä, että olen saanut syntyä juuri noiden raskaiden ja syvien tunnelmien keskelle.

Itse elän täällä ikuisen kevään kaupungissa, jossa kukkia ja perhosia hyökyy syliin joka nurkalta - taolaisessa taikamaailmassa, jossa kaikki on helppoa ja mutkatonta ja jossa aurinkoon voi luottaa. Täällä sielun sisäpinnoille ei synny samanlaista sohjoa ja kuonaa kuin Suomessa - täällä mikään ei huohota niskaan ja pakota pusertamaan sanoja ulos. Olo on helppo ja kevyt, päivät soljuvat ohi ja aika tuntuu kerrankin riittävän juuri siihen kaikkeen, mihin sen kuuluukin riittää.

Tämä on kerta kaikkiaan hyvin omituinen paikka, ja välillä mietin että koska tämä keijukaismeininki oikein loppuu. Kaikki on kovin unenomaista ja autuuteen viettelevää; kaukana ovat ne tuntemukset, kun on yksinkertaisesti pakko vääntää itsestään sanoja ulos, jotta pysyy järjissään ja nousee takaisin pintaan. 

Itseasiassa: täällä on mahdoton edes yrittää pysyä järjissään, sillä koko kaupunki on silkkaa houreunta.


Kahdessa alimmassa kuvassa hautapaikkoja kera nukkejen ja naamioiden.


On vaikea arvioida, missä määrin kyse on itse Kunmingista ja missä määrin siitä, että tämä on ensimmäinen paikka, johon olen rakentanut itselleni omaehtoisen elämän. Elämän, jossa olen viimein päässyt käyttämään rakennuspalikoina kaikkia niitä asioita, joita olen viime vuosina mukaani ammentanut. Voihan olla, että jonkun mielestä tämä on aivan tuhannen tavallinen kaupunki, jossa pätevät samat ankeuden ja autuuden lait kuin missä tahansa muuallakin. Ehkä tämä houreunisuus on kaikki lähtöisin minusta.

Oli miten oli: minulle koko Kunming on hyvin omituinen uni, joka jatkuu ja jatkuu aina vaan. Viehättävä ja kevyt uni - sellainen, joka on kerta kaikkiaan hyväksyttävä sellaisenaan, sillä unennäkijällä ei ole muuta vaihtoehtoa.

Marraskuinen Helsinki taas... Se on raakaa, raastavaa, totisinta totta. Ehkä se rökittää vuoden päästä taas minuakin - mikäli koskaan tästä houreunestani herään!

22 comments:

  1. Hih ^_^ Marraskuinen Oulukin on aika anteeksipyytelemätön!

    ReplyDelete
    Replies
    1. En epäile hetkeäkään! Voi olla, että pääkaupunkiseudun flikkana mulla on ne kaikkein syvimmät sukellukset vielä edessä!

      Delete
  2. Tarkenna Heidi vielä mikä marraskuisessa Helsingissä on raakaa ja raastavaa! Minä en ole ikinä päässyt mukaan kaamos masenteiluun, vaikka onhan täällä tietenkin pimeää pitemmän aikaa päivästä kuin kesällä. Ilma on kuitenkin melkein joka päivä ihan ulkoiluun sopiva, sopivasti kun pistää päälle. Mä itse rakastan syksyn ja talven vinosti paistavaa kalpeaa aurinkoa ja keuhkoissa viileältä tuntuvaa ilmaa. Kesästäkin tykkään mutta vuoden aikojrn vaihtelua en silti vaihtaisi mihinkään :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Itselleni marraskuu on ollut aina ihan käsittämättömän raskasta aikaa; tuntuu että koko olemuksesta lakoaa puolet ja jäljelle jää vain ihmistynkä, joka juuri ja juuri jaksaa suorittaa niin sanotut pakollisuudet. Jokin siinä marraskuun olemuksessa (ja siinä miten se kollektiivisesti valuu kaduilla) on mulle hyvin lamaannuttavaa ja vaikeasti hyväksyttävää. Voidaan puhua tietysti kaamosmasennuksesta, mutta itse koen että siinä pikemminkin käpertyy säästöliekille yhdessä luonnon kanssa. (Joka ei tietenkään käy päinsä suhinayhteiskunnassa, jossa menon täytyy säilyä samana vuodenajasta riippumatta.)

      Ja juuri siksi rakastan syksyä - se on mulle ehdottomasti se kaikkein luovin ja syvyyksiin upottelevin vuodenaika. Mutta raakaa ja raastavaa menoa se on, huh! En ole koskaan osannut samaistua ihmisiin, jotka juoksevat tomerasti Töölönlahtea ympäri halki vuoden ja joille marraskuun piiskaama lähiö on paikka siinä missä tahansa muukin. Itselleni moinen näyttäytyy lähinnä upottavana suona ja manifestaationa siitä, mitä kaikkea pimeää nuhjua ihmismielessä piileksiikään. (Luulen että olen kiikkunut niin sanotun kaamosmasennuksen rajoilla vuosikausia, mutta jotenkin vaan urheasti puskenut läpi! Kevät ja kesä onkin itselleni aina aivan järjettömän huumaavaa aikaa.)

      Näistä olotiloista onkin siis ollut aika hassua siirtyä tänne Kunmingiin, jossa on kevät ja kukkaperhosmeininki ympäri vuoden. Ei ihme, jos houreiluttaa!

      Delete
    2. Sellainen komsu vielä, että uskoisin päivittäisen meditaation olevan mitä parhain lääke näihin synkkiin syvyyksiin; meditaatio kun tuppaa "nollaamaan" kaikki nuo kumuloituvat olotilat ja palauttamaan mielen sen neutraaliin perusolemukseen. Tästä saanen empiiristä tietoa sitten ensi syksynä, mikäli Suomessa olen. (Mitä luultavimmin olen, sillä Suomessa on tätä nykyä ihan liikaa tärkeitä juttuja ja tyyppejä, että sieltä kovin kauaa malttaisi pysytellä poissa. n__n)

      Delete
  3. Minä myös olen enemmän kesäihmisiä, mutta tänä syksynä havahduin pitäväni yhtälailla hämäristä ja vilpoisista päivistä vilpittömästi. Ensimmäisiä lumiakin olen aiemmin odottanut hitusen kauhumaisilla fiiliksillä, mutta hiljattain kun ne satoivat niin ymmärsin kaivanneeni niitäkin, sitä mahtavuutta kun luonto muuttaa muotoaan, ja valoa osaa arvostaa ihan uudella tavalla! Itselleni marraskuinen Suomi ei ole enää yhtään ankea tai raskas- päinvastoin ihanan rauhoittava ja omalla tavallaan lämminkin. Hämärinä iltoina on ihana istua kynttilän ja jouluvalojen valaisemassa huoneessa, herkässä tunnelmassa. Minua ainakaan ei marŕaskuiset päivät lamaannuta tai haittaa enää laisinkaan! Se on vain sitä luonnon ja vuodenaikojen kiehtovaa kiertokulkua.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ongelmahan ei sinänsä ole itse syyspäivien olemus, vaan se että noiden syyspäivien keskellä pitäisi pystyä paahtamaan samanlaista yhteiskunnallista elämää vuodenajasta riippumatta. Itselläni ainakin on niin sanottu minäpystyvyys aivan eri luokkaa kesäisin ja talvisin - ja kun on mennyt kesäpöhinöissään mukaan kaiken maailman seminaareihin, lukupiireihin ja työpajoihin, niin niistäpä ei ihan niin vain lähdetäkään sen takia että syksy tuli. (Tai voi niistä toki lähteä, mutta kaikkien osapuolten kannalta melkoisen nuivissa tunnelmissa.)

      Tämä on ainakin itselleni se ongelma - rauhallinen syksyfiilistely ja siitä ammentaminen onnistuu kyllä, mutta sitten kun joutuu ihan tosissaan puskemaan itseään halki yhteiskunnallisen elostelun (joka on vielä muutama kuukausi sitten käynyt keveästi ja vaivattomasti), niin johan iskee synkkyys lasiin. Musta tää on hyvin kiintoisa ilmiö, ja onkin aina jännä nyt elellä täällä Kunmingissa, jossa moista aaltoilua ei yksinkertaisesti ole.

      Mutta - kuten tuossa edellä totesinkin - tilanne muuttunee merkittävästi, kun tuon ensi syksynä Suomeen meditoivan itseni. Meditaatiossa sitä juurtuu omaan olemukseensa, eikä vallitseviin asiantiloihin. Tämmönen päämäärätön ja mielivaltainen (kirjaimellisesti) mielen säätilojen varassa heittelehtiminen rupeaa ainakin meikälle nyt tämän elämän osalta pikkuhiljaa riittämään - varsinkin kun on jo päässyt kokemaan itsessään, että toisinkin voi olla. n__n

      Delete
    2. Uskon, että meditointi saattaa hyvinkin helpottaa kaamosmasistelua, itsellenikin siitä on ollut joskus hyötyä joissain vaikeissa tilanteissa ja ahdistuksen vallatessa pääkopan. Nykyään olen jättänyt meditoinnin pois, kun en sitä koe enää tarvitsevani kuin todella satunnaisesti, mutta tuosta kaamosmasennuksestakin tosiaan on mahdolllista päästä eroon! (ja todella suotavaakin, eihän se ole kuin vuodenajan vaihtumisesta koituvaa synkkyyttä, ei lopulta mitään kovinkaan raakaa)

      Toivottavasti sinäkin pääset noista tuntemuksista eroon ensi syksynä ja opit nauttimaan syksyisestä ja talvisestakin luonnosta!

      Delete
    3. "Nykyään olen jättänyt meditoinnin pois, kun en sitä koe enää tarvitsevani kuin todella satunnaisesti ---"

      Tästä mua kiinnostaisi kuulla lisää! Itselleni meditointi ei ole niinkään käytännöllisen tarpeen kysymys, vaan pikemminkin antautumista sille tyhjyydelle, josta kaikki ilmiöt nousevat (myös tämä Heidi-ilmiö). Tosin - eräänlainen tarvehan tuo antautuminenkin on.

      (Tarkoitukseni ei siis missään nimessä ole vääntää kättä tai lytätä kokemustasi - ihan tosissaan vaan kiinnostaisi kuulla sun näkemyksesi meditaatiosta ja sen tarpeesta/tarpeellisuudesta. :>)

      Delete
    4. en ole tuo ylempi ano (vaan itseasiassa hämystä pääkopasta kysynyt ano :)), mutta heitänpä tähän mietteitäni.

      luulin joskus, että en enää tarvitsisi meditaatiota ja erilaisista syistä se jäi. ehkä selvin vaikutus on, että olen huomannut juuttuneeni käsiteavaruuteen. tästä käsin en ihmettele, että jotkut uskovat vaikkapa sellaista, ettei kielen ulkopuolista todellisuutta ole, mikä on mulle jollain tapaa epätosi ja vähän kummakin väite - ainakin sellaisena kuin sen käsitän ja koen, mutta tässäpä sitä ollaan, juuretonna.

      Delete
    5. Minä harjoitin meditaatiota ahdistuksen helpottamiseen ja silloin, kun tuntui ettei oikein saanut elämässä otetta mistään. Silloin oli päiviä ettei voimavarani oikein riittäneet mihinkään, mutta meditointi oli kiinnostavaa ja helpottavaa puuhaa ja auttoi minua jaksamaan tyhjissä päivissä. Ajan myötä vahvistuin ja kasvoin niin, että meditaatio vain luonnollisesti itseni kohdalla hiipui pois kuvioista, löysin itsestäni uusia voimavaroja, uusia kiinnostuksenkohteita, enkä enää yksinkertaisesti vain kokenut meditaatiota arjessani tarpeelliseksi. (paitsi todella satunnaisissa tilanteissa saatan yhä helpottaa oloani meditoimalla, toki en enää niinkään pitkiä tai hartaita aikoja) Tietysti jokaisella on omakohtainen kokemus meditoinnista ja sen hyödyistä, mutta itselleni ovat auenneet jo niinsanotusti uudet jutut ja polut. :-)

      Delete
  4. hei helpottipa kummasti tämä helsinki-solidaarisuus! on rentouttavaa lukea jonkun toisen kuvaus samankaltaisista tuntemuksista sisuskaluissa tähän aikaan vuodesta, varsinkin, kun tällä haavaa olen itse koko ajan ajautumaisillani sellaiseen sisäänpäinkääriytyneeseen olotilaan ja unohtamaisillani sen, että samassa venheessä me kaikki kipuilemme tässä marraskuu-masiksessakin (kaikki toki vaihtelevalla intensiteetillä). iloa sinne kunmingiin, kiitos piristävistä kuvista, ja terveisiä täältä marraskuisen rajatilaelämän syövereistä. :) -zirbula

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Suomi on mun mielessä hyvin omalaatuisena, tinkimättömänä ja rakkaana paikkana - Suomessa on monia sellaisia oloja ja tunnelmia, joita en ole tavoittanut missään muualla (juurikin tämä mainitsemasi rajatilaelämä ja siihen liittyvät olotilat). Olen aina ollut melkoisen herkkä poimimaan viestejä ympäristöstäni, ja vaikka Suomi on näyttäytynyt mulle usein lähes sietämättömän raskaana paikkana, on tuo sietämättömyys myös ajanut monien sellaisten asioiden äärelle, joita ilman en olisi nyt tässä. :>

      Delete
  5. tää marraskuu on kyllä ihan järjetöntä aikaa olla suomessa!! raskassoutuinen on se oikea sana. tää menee myös kyllä houreessa, vain sellaisessa kloroformisessa eikä raikkaanpirteessä. huh huh. taas kasvaa luonne. ei kyllä enää paljon voi kasvaa tästä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mutta sitten taas: en usko, että raikkaanpirteät tunnelmat olisivat koskaan voineet synnyttää esimerkiksi sellaista musiikkia, jota Ulver tekee. (Norjalainen bändi, mutta eiköhän sielläkin aikalailla samat marrasfiilikset vallitse!) En väitä etteikö kevätkaupungin asukkaiden sielunnurkissa olisi pimeitä syvänteitä, mutta onhan se nyt eri asia, kun kaikki tuo roikkuu ja matelee ympärillä ja suorastaan vaatii tulla noukituksi.

      Se on tietysti sitten eri kysymys, että missä määrin taide on itseisarvo senkin uhalla, että sen tuottajat ja kuluttajat viettävät puolet vuodesta ihan ulalla ja kloroformisissa houreissa. :D

      Oli miten oli:
      https://www.youtube.com/watch?v=gi8nsZqIIa4&list=PLcKhtmz4q89CwMHRVL1brhsZWyRgKiK6i&index=8
      Kyllä tämä on mun mielestä aivan jokaisen kloroformisen päivän arvoista settiä!

      Delete
  6. Valoisalla ja hyvällä asenteella kun katsoo, niin ei marraskuu edes ole niin ankeaa aikaa :) On värejä, valoa ja luntakin mistä iloita. Ei pienistä sadekuuroista tai illan hämärästä kannata mieltään pahoittaa, ja vielä kun vertaa muiden maiden monsuunisateisiin tai siperian kylmyyteen, niin eihän meillä täällä edes rankkaa tai synkkää kelien takia ole.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tämän postauksen niin sanottu idea oli marraskuusta ammentavaan, metaforiseen sävyyn tutkiskella ihmismielen kuhmuja! Itse en nimittäin koe, että meillä on minkäänlaista perimmäistä vapautta valita, mistä asenteesta käsin mitäkin katsomme - tai ylipäänsä mitä me katsomme ja miksi. Kaikki tämä on silkkaa houretta (milloin hurmaavaa, milloin lamaannuttavaa), eikä meillä ole mitään käpyä siitä mitä täällä tapahtuu ja milloin tämä houre loppuu - vai loppuuko lainkaan!

      (Kommenttisi oli toki hyvässä hengessä kirjoitettu, ja käytännön tasolla olen kanssasi ehdottomasti samaa mieltä!)

      Delete
  7. Ihanaa ihanata juttua kirjoitit! Just tuommoisia miettiä pähkäilin itsekin hetki sitten, kun huomasin oman rytmini ja tahtini hidastuneen. Päätinkin kääriytyä tähän ilmaan ja harmauteen, sillä minulla on marraskuun hidasteluun sopiva arki. Nyt olen, ehkä ulkopuolelta katsoen jämähtänyt, mielen sopukoita esiin rapsutteleva peiton alla mönkivä kylmävarpainen ja ihana olevainen!

    ReplyDelete
  8. käyttäjätunnuksen puutteessa ja vihdoin anonyymikommentoinnin mahdollistaneena on pakko melkeen yhtyä tähän keskusteluun. talvi tulee ja on ihan liian helppoa käpertyä sisälle piiloon maailmaa kun kylmä ilma pakottaa pysyttelemään sisätiloissa. on jollain tavalla miellyttävää kun on pimeää ja tuntuu jotenki olevansa katseilta suojassa mut samalla se masentaa äärimmäisesti kun asiat tuntuu olevan niin rajallisia ja tuplasti vaikeempia kaiken sen keskellä.

    oon ollu joka talvena viimeset pari vuotta jollain lämpimällä pitemmällä matkalla ja matkojen pidentyessä tuntuu et se ainainen kesän läsnäolokin ahdistaa. mikä sit on hyvä? onkohan suomalaiset tehty johonki semmoseen perus synkistelyyn jokavuotisella talven ilmestymisellä et jos niiltä evätään se ni tuntuu et jotain puuttuu. on vaikee nähä valoa kun on elelly puolet elämästään luolassa. inhoan kylmää mut on jotenki todella vaikeaa kuvitella elämää jossain missä aurinko paistaa jokapäivä ja mahdollisuudet on rajattomat. tuntuu jotenki et ainainen aurinko paikkojen läsnäolossa on jotain mikä estää tunteiden olemassaolon et ei voi synkistellä kun aurinko paistaa tavallaan. et kylmässä ja pimeässä sen on oikeutetumpaa. saa olla rauhassa mytyssä kotona

    ReplyDelete
  9. Joo täällä harmaassa Helsingissä on vaikea kuvitella, että jossain on ikuinen kesä & auringonpaiste! Blogisi kautta elämäsi tuntuu tosiaan taianomaiselta...

    ReplyDelete
  10. Marraskuu on ihan jees. Kynttilät, uskomattomat tummanharmaan ja vaaleenkeltasen raidat aamuisella merellä. Mut kaikille, joilla on ongelmia kaamosmasiksen kanssa, suosittelen vähän reippaampaa D-vitamiiniannosta. Se hävitti mun kaamosmasiksen kokonaan, ja jo tokaa vuotta talvi tuntuivat ok:lta vaikka kesäihminen oonkin.
    Ja kiitti Heidi blogista, oot ihku.

    ReplyDelete
  11. http://www.hs.fi/tiede/a1416284769961

    ReplyDelete