Saturday, November 1, 2014

hyvästä elämästä, luovuudesta, omistautumisesta ja antautumisesta

Viime päiväiset keskustelut ja ajatukset ovat tuoneet siihen pisteeseen, että tänä iltana koen suurta vetoa kirjoittaa tajunnanvirtatyyliin hyvästä elämästä ja luovuudesta, sekä toisaalta omistautumisesta ja antautumisesta. Katsotaan, mitä tästä tulee! (Kuvituksena tämän viikon hommia.)

Ennen inhosin aamuvirkkuja päivänpaisteita, jotka olivat ennen puolta päivää jo juosseet Töölönlahden ympäri, palauttaneet esseensä (tottakai kahta päivää etuajassa) ja lukeneet Dostojevskiä kahvilassa. Itselleni kahdelta alkava luento oli aamuluento, ja vieläpä hyvin tuskallinen sellainen. Pidin näitä aamuvirkkuja päivänpaisteita tylsinä ja ennen kaikkea epäluovina - sillä kyllähän me nyt toki tiedämme, että kaikki luova syntyy vasta aamuneljän jälkeen, kun sitä on aivokemiaansa erilaisin stimulantein lietsomalla ajanut itsensä lähes hysteeriseen tilaan.

Paitsi ettei homma taida sittenkään mennä ihan niin. Nykyään koen, ettei luovuus katso aikaa eikä paikkaa. Kuka tahansa pystyy lietsomaan itsensä satunnaisiin luovuuspiikkeihin, joiden seurauksena syntyy huuruista tekstiä tai mutkaista villasukkaa. Mutta kuka tahansa ei pysty pitämään tuota luovuutta yllä vuosikausia, ajasta ja paikasta riippumatta. 

Jokaisella on oma käsityksensä siitä, millainen on luova ihminen. Jollekulle luova ihminen saattaa hyvinkin olla sellainen tapaus, joka on esimerkiksi kirjoittamisen tai maalaamisen takia valmis lietsomaan itsensä huuruisiin olotiloihin vaikka joka yö - tai joka vetää itsensä erinäisin substanssein luovuutta ruokkiviin virtauksiin. Minulle luova ihminen on kuitenkin sellainen, joka elää luovaa, hyvää elämää - joka ei koe tarvetta vetää itseään tärinöihin tai tukkoon taiteellisista syistä. Todella luova ihminen on sellainen, joka antaa alitajuntansa virrata ulos juuri sellaisena kuin se kulloinkin sattuu näyttäytymään. Ja ennen kaikkea: todella luova ihminen on sellainen, joka ei vihaa aamuvirkkuja päivänpaisteita siksi, että kokee olevansa itse peruuttamattomasti öiden armoilla.


Rämelintuja bongaamassa, joskin venehommat jäivät tällä kertaa toteuttamatta.

Iltapäiväkävely bonsai-puutarhassa.


Entä mitä on tuo paljon puhuttu hyvä elämä? Minulle hyvä elämä on sitä, että voi vaan olla. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta uskokaa minua kun sanon, ettei pelkkä oleminen ole kaltaiselleni levottomalle sielulle todellakaan ollut yksinkertainen juttu. Olen aina ollut lähes pakkomielteinen menon ja meiningin kehittelijä, ja on suoranainen ihme ettei tuo pakkomielteinen häslingin kehittely ole poikinut sen puolen sukupuolitauteja kuin epätoivottuja raskauksiakaan. 18-vuotiaana ahdistuin lähiöiden löysästä viikonloppumeiningistä siinä määrin, että pakenin Helsinkiin - olihan Helsinginkatu yhtä hysteerinen kuin minäkin. Se, että olisin lauantai-iltana voinut käpertyä sohvannurkkaan lukemaan kirjaa, oli täysi mahdottomuus. Jotain oli kehiteltävä, hinnalla millä hyvänsä.

Kaukaa on siis tultu, mutta nykyään olen jo aika hyvä olemisessa. En enää koe tarvetta säntäillä ympäriinsä ja jahdata seikkailuja. Seikkailut tulevat luontevasti kohdalle, jos ovat tullakseen: jos eivät, kaikki on aivan yhtälailla kuten pitääkin. Baarikierrokset ovat vaihtuneet teeseremonioihin, ympäriinsä nussiminen meditaatioon ja posekuvien postailu pitkiin, syviin projekteihin. Moni pitänee minua tätä nykyä aivan kuolettavan tylsänä tyyppinä, mutta itse en näe mitään tylsempää ja tylympää kuin sen, että antaa levottoman, sensaatiohakuisen mielen pyöritellä ympäriinsä - että on valtaosan ajasta pihalla ja hukassa omassa olemuksessaan.

Erityisesti täällä Kunmingissa olen panostanut siihen, ettei elämässäni ole mitään ylimääräistä, vaan että voin todella syventyä niihin asioihin, jotka haluan pitää elämässäni läsnä. Kaiken kaikkiaan olen löytänyt elämääni aivan uudenlaista pitkäjänteisyyttä ja kykyä keskittyä. Kirjan kirjoittaminen on vuoden projekti  ja rakkaus on elämänpituinen projekti - puhumattakaan tästä projektista oman olemukseni kanssa, joka ei ole alkanut syntymästä eikä tule päättymään kuolemaan. Ennen sohin vähän sinne ja tänne nopeita palkintoja ja tunnustuksia odottaen, mutta nykyään haluan sitoutua, syventyä ja keskittyä.

Hyvää elämää, että voi olla vaan, ja että luovuus asuu juuri tuossa olemisessa. Ja ennen kaikkea: että on todella rohkeutta seistä niiden asioiden takana, jotka on elämäänsä valinnut - omistautua ja antautua niille.

Buddhalainen paikka, jossa tapaan syödä, teeseremonioida ja meditoida.


Mille minä omistaudun?

Omistaudun tieteelle. Mielessäni on tutkimusaihe, jota ei ole tutkittu oikeastaan lainkaan siitä näkökulmasta, josta minä sitä aion tutkia. En odota saavani suuria kansanjoukkoja tai tiedeyhteisön messuamista taakseni, mutta olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että jos minä en tutki tätä aihetta, ei sitä tutki kukaan muukaan. Tiedän, että tämä aihe on hemmetin tärkeä, ja että sen varassa lepää koko se yhteiskunnallinen muutos, jonka alkuituja toivoisin vielä tämän elämän aikana voivani nähdä.

Omistaudun taiteelle. Tulen kirjoittamaan päivieni hamaan loppuun saakka, luki tekstejäni sitten kukaan tai ei. Enkä aio kirjoittaa tykättävää ja viihdyttävää tekstiä: aion kirjoittaa rehellistä, suoraan alitajunnastani räjähtävää tekstiä - räjäyttää esiin koko alitajunnan kirjon. Alitajunta ei ole tykättävä ja viihdyttävä - se on omituinen, kaunis, kiusallinen, koukuttava. Loputon kehärakki ja ikuinen yllättäjä. Sietämätön - ja rakkain kaikista.

Omistaudun tantralle.

Ja omistaudun rakkaudelle.

Omistautumiseen liittyy aina myös antautuminen. Kun seisoo jonkun ja jonkin takana, antautuu väistämättä sen armoille. Hyväksyy ja nöyrtyy sille mahdollisuudelle, että jossain vaiheessa tulee myös epäonnistumaan ja nielemään ylpeytensä.


Teeseremonia ja ennustuksia.

Tämänhetkinen lukeminen. Tarkoituksena on saada lisää tietoa bön-uskonnosta.

Vaikka tässä postauksessa on kovin mahtipontinen sävy, on omistautuminen ja antautuminen päivätasolla kaikkea muuta kuin mahtipontista puuhaa. Se tarkoittaa sitä, että istuu meditaatioon, kirjoittaa kirjaa ja lukee lähdemateriaaleja ihan kuten kaikkina muinakin päivinä - sitä, ettei lähde ryntäämään jokaisen mielijohteen ja tyytymättömyyden tunteen perään. Ei märehdi sitä, onko tämä nyt sittenkään se juttu vai pitäisikö ehkä sittenkin kokeilla jotain muuta. Sen sijaan sitä suuntaa keskittymisen nuolenterävästi juuri siihen asiaan, johon on nuolensa päättänyt suunnata; ei pyöritä loputtomien vaihtoehtojen kelaa, vaan iskee juurensa syvälle ja uskaltaa juurtua juuri siihen. Omistautuu ja antautuu. 

Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia liftata ympäri Kiinaa ja nukkua missä sattuu. Sen sijaan minulle on ollut aivan hemmetin vaikeaa lopettaa tuo poukkoilu ja omistautua sekä antautua sille mikä on. Poukkoilu ei koskaan vaatinut sen suurempaa rohkeutta - tämä taas tuntuu näykkivän rohkeuteni rajoja joka ikinen päivä, mutta perääntyä en aio. Juuret on nyt isketty.

7 comments:

  1. Hmm. Kiehtova ajatus, että juurikin juurien kasvattaminen vaatii rohkeutta, ei sitoutumattomuus. Prkele.

    Heidi... kiitos taas näistä ajatuksista. Yleensä kun luen sun kirjoituksia niin kihertelen innosta, mutta nyt tuntuu siltä kuin olisin juonut hyvän kupin teetä. Lämmittää.

    ReplyDelete
  2. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä kirjoitus! Kiitos tästä. Olen vakkarilukija jo useamman vuoden takaa. Ensimmäisen kerran taisin olla kuvioissa silloin, kun valkkasit itsellesi yo-mekkoa. Niistä ajoista tuntuu olevan jo ikuisuus... :')

    Olisi kiinnostava lukea sulta kirjoitus, jossa käsittelet ihmisten välistä vuorovaikutusta ja ihmissuhteita yleisellä tasolla. Tarvitseeko ihminen muita ympärilleen? Missä menee terveen itsekkyyden raja, kuinka paljon elämästä pitää omistaa yhteisen hyvän edesauttamiseksi? (pahoittelut, jos olet jo joskus tällaista kirjoittanut, on mennyt multa sitten ohi tai unohtunut)

    Lisäksi, mua kiinnostaisi ihan puhtaasta mielenkiinnosta nähdä, millanen on opiskelija-asumuksesi tuolla kolkassa Kiinaa. :)

    Mukavaa päivänjatkoa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. muakin kiinnostais nua edellämainitut toiveet. lisäksi olisi kiintoisaa tietää mitä sulla olis heidi sanottavaa sellaisesta tunteesta kuin yksinäisyys.

      Delete
    2. Mä ainakin tarvitsen! Vietän mielelläni pitkiäkin aikoja yksin, mutta vain jos tiedän että tuo yksinolo on vain väliaikainen tilanne ja palvelee jotain tiettyä tarkoitusta (esim. hiljaisuusretriitti tai kirjan kirjoittaminen). Mitä tuohon itsekkyyteen tulee: mielestäni kaikki toiminta on pohjimmiltaan itsekästä. Yhteisen hyvän edesauttaminen kumpuaa ihan yhtälailla itsekkyydestä, sillä yhteiseen hyvään osallistuminen tuottaa mielihyvää sekä merkityksellistää elämää.

      Yksinäisyydestä lyhyesti sen verran, että ainakin tällä meikäläisen elämäntyylillä yksinäisyys on ihan jatkuva kumppani, jonka kanssa on osattava elää. Fyysisen läheisyyden kaipuu on usein varsin murskaava - varsinkin, kun asuin kuluneen vuoden kommuunissa (jonka koin ja koen edelleen perheekseni) ja olin Rikun kanssa aivan paitana ja peppuna. Kontrasti nykytilanteeseen on huima. Kuten kaikkia muitakin tunteita ja tuntemuksia, ei yksinäisyyteen kuitenkaan tarvitse identifioitua - sitä voi tarkkailla ja havainnoida.

      Yksinäisyyden tunteesta voi oppia paljon, eikä sitä kannata pelätä. Se on osa ihmisenä olemista ja antaa todella arvokasta perspektiiviä asioihin.

      En kajoa näihin aiheisiin tällä kertaa tämän enempää - sitä postausta siis odotellessa!

      Delete
  3. Mahtava teksti. Luin edellisen blogisi moneen kertaan läpi ja olen harmitellut sitä, että olet sen piilottanut, lukisin mieluusti uudestaankin. Blogisi on yhden ihmisen kasvutarina. Olet myöskin auttanut minua erittäin paljon vanhan blogisi teksteilläsi.

    Hämmentävää, miten koen monet sanoistasi sellaisiksi, joita voisin itsekin kirjoittaa jos blogia pitäisin. Olen aina arkaillut ihmisiä ja pelännyt elää, sinun aiempi blogisi on ollut erittäin isossa osassa siinä, miten olen alkanut henkisesti kehittymään ihmisenä, pari vuotta hyvin räjähdysmäisesti riuhtoen, mutta nykyään ymmärtäen paremmin oman kehitykseni ja sen vaiheet.

    Olen alkanut itsekin vihdoin rauhoittumaan, nyt 24 täytettyäni ja tajuamaan sen, että miten tärkeää on keskittää ajatuksensa tärkeisiin asioihin poukkoilun sijaan. Tottakai joskus tulee olla spontaani ja mennä niinkun mieli tekee, ainakin jos on kyse minun pakonomaisista mieliteoistani, kuten juuri sillä hetkellä bunkkereille haahkuilemaan lähtemiset, vaikka kaatosateessa. Omat spontaanit mieliteot ovat lähes aina sitä, että haluan ulos betonikuutiosta.

    Nykyään tiedän asioita, joille haluan omistautua. Tiedän, että näitä asioita tulee vielä olemaan muitakin elämäni aikana, mutta panostan täysin niihin asioihin jotka tiedostan olevan tärkeitä, kummasti poukkoilunhalu on tyyntynyt. :)

    Onnittelut sinulle siitä mitä olet saavuttanut ja nauti matkastasi elämässä!

    ReplyDelete
  4. kiinnostaisi kuulla tutkimusaiheestasi!

    ensin ajattelin, että tieteelle omistautumisen kappaleessa oli jotain liikuttavan pompöösiä, jopa kirkasotsaista. tuntemukseni olivat huvittuneen lempeät. mutta sitten tajusin: ehkä olenkin itse vain kyyninen. vaikea sanoa, onko noin; toivottavasti ei. joka tapauksessa tuskastelen oman akateemisen polkuni tökkimisen ja junnaamisen kanssa. tiedän, että ne mielekkäät tutkimusaiheet on jossain, en vain tiedä että missä. olisi kiva lukea siis näistä akateemisista jutuista, jos vaikka inspiraation hippusia saisi! n_n siis yleisellä tasolla (ei, en aio pölliä sun ideoita :D). mä luulen, että sinulla ja minulla on lopulta suhteellisen paljon samaa ajatusmaailmassa ja samansuuntaisia tavoitteita noin laajassa kontekstissa asiaa tarkastellen. (aina vaan toiveita ja toiveita!)

    -ex-vegaani (blergh, kohta alan kommentoida omalla nimelläni, piru vieköön, toi on niin kökkerö.)

    ReplyDelete
  5. Olipa kaunis postaus. Jotenkin vielä kauniimman siitä tekee se, että mä taas olen juurtunut helposti vähän kaikkeen. Oon aina elänyt hitaasti ja poukkoilematta. Ja mulle sen jonkinlaisen hyvää tekevän poukkoilun löytäminen on ollut se tasapainottava ihana juttu. Silti se tuntuu juuri hyvin samanlaiselta muutokselta kuin se mitä itsekin kuvailit. Kaiketi tärkeintä onkin ylittää se minkä uskoo olevan minä ja olla sitä mikä ei vielä tunnu minulta.

    ReplyDelete