Saturday, September 13, 2014

olemassaolon polemiikki

Eksyin lukemaan vanhaa kirjoitusblogiani, ja eräs kommentti osui viimeaikaisiin mietintöihini niin osuvasti, etten millään malta olla jakamatta sitä täällä:

Missäköhän vaiheessa tekotaide muuttuu ihmisen omassa mielessä säälittävästä, suht-nolosta räpellyksestä oikeasti järkeväksi kirjallisuudeksi? Vai onko tää nyt niitä asioita, että siinä vaiheessa kun niin käy taiteilija on saavuttanut huippunsa ja pohjansa.

(Jos luet tätä blogia vielä, Karla, niin toivottavasti et harmistu siitä, että lainasin kommenttiasi tähän!)

Minulla oli nimittäin joskus suunnitelma: eläisin täyttä elämää neljäkymmenvuotiaaksi, jonka jälkeen alkaisin kypsällä, elämää nähneellä ja vuosikymmenten saatossa hioutuneella näkemykselläni tykittämään mestariteoksia. Mestariteoksia, jotka tuohon mennessä olisivat jo niin kypsiä ja täyteläisiä, että voisin keräillä ne käsilleni kuin yli-imelät ja vastenmieliset, mutta silti kovin kiehtovat hedelmät. Oiva suunnitelma kaiken kaikkian. Suunnitelmassani en kuitenkaan ottanut huomioon erästä seikkaa: jos elää täyttä elämää neljäkymmenvuotiaaksi ilman että pääsee purkamaan, räjäyttämään ja tyhjentämään tuon kaiken aina säännöllisin väliajoin, tulee todennäköisesti hulluksi.

Suunnitelmassani oli myös toinen perustavanlainen ongelma: tuo suunnitelma oli pelkääjän suunnitelma. Sellaisen ihmisen suunnitelma, joka ei todella usko itseensä tässä ja nyt. Yritin lykätä luottamisen hetkeä pitkälle tulevaisuuteen, sillä niin kauan kuin en todella seisonut kirjoittamiseni takana, minulla oli aina tekosyy ja pakoreitti. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei muuta aikaa ja paikkaa uskomiselle ole - on vain tässä ja nyt.

Kirjoitan nyt toista kirjaani. En siksi, että olen järkevän kirjallisuuden uranuurtaja tai koska imelät hedelmät odottavat minua valmiina puissaan, vaan siksi että minun on kirjoitettava ja luotettava itseeni - nyt. Kaikki muu on puolituhnuista itsevalhetta, välttelyä ja pelkoa - utuisia toiveita siitä, että joskus minä vielä riitän itselleni ja muille.

Itse kirja käsittelee yhteiskunnan ja yksilön moraalia, kontrollia, seksuaalisuutta sekä kuolemanpelkoa. Kirja sijoittuu Kambodzaan, Kazakstaniin, Espoon lähiöihin, Sodankylään ja oikeastaan kaikkialle, missä olen koskaan kulkenut. En ole valinnut aiheita kovinkaan tietoisesti; ne ovat pikemminkin vyöryneet luokseni ja kasvaneet vyöryessään sellaisiin mittoihin, että niistä kirjoittaminen tai kirjoittamatta jättäminen ei lopulta ole enää ollut valinnan kysymys. Järkevän kirjallisuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä: tässä on kyse purkautumisen vimmasta ja tarpeesta. En varsinaisesti usko, että yksikään kustantaja on halukas julkaisemaan kirjaa, jossa kuvaillaan yksityiskohtaisesti niin kaksitoistavuotiaan tarmolla toteuttamaani masturbaatiota kuin pyllykarvoihin tarttuneen nukkapallon tarkastelusta alkanutta ruumiista irtautumisen kokemustakin. Silti olen jostain saanut päähäni, että juuri näistä asioista minun on nyt kirjoitettava.


Ei sentään tuo kyseinen pyllykarvatapaus, mutta lähestulkoon!


Joten jos siellä on vielä joku, joka pähkäilee yllä esitettyä kysymystä, niin uskoisinpa että vastaus on viimein kristallinkirkastunut itselleni siinä määrin, että voin antaa oman vastaukseni.

Suht-nolo räpellys syntyy purkautumisen ehdottomasta tarpeesta - suht-nolo räpellys on inhimillistä, epätoivoista ja vimmattua. Järkevä kirjallisuus on harkittua ja kypsää - järkevä kirjallisuus on taidonnäyte. Mutta suht-nolo räpellys on olemassaolon näyte. Se aiheuttaa kiusaantunutta vääntelehtimistä ja saa miettimään mikä hitto tuota tyyppiä vaivaa. Mikäkö? Juuri se sama, mikä meitä kaikkia: olemassaolo. Sillä mikään ei ole kiusaannuttavampaa ja vaivaannuttavampaa kuin olemassaolo. Etsimme kontrollia moraalista ja vapautta seksuaalisuudesta; rakennamme elämämme ja yhteiskuntamme kuolemanpelon varaan. Kiemurtelumme olemassaolossa on kyltymätöntä.

Olen kertakaikkiaan päättänyt seistä suht-nolon räpellykseni takana. En kadu mitään, mitä olen kirjoittanut, sillä tiedän että mitä tahansa olen ikinä kirjoittanutkaan, on sen kirjoittaminen juuri silloin ollut välttämätöntä. On annettava palaa nyt, sillä olemassaololla ei ole muuta hetkeä.

(PS. Te, jotka päätätte tehdä hermannhesset ja odottaa kypsien hedelmien hetkeä: hiton hyvä! Teette sen, mihin minä en pystynyt.)

6 comments:

  1. Aijai! Tuli vaan fiilis tästä kirjotuksesta, et jatka sitä mitä ikinä teetkään - niin aion minäkin!
    -Noora

    ReplyDelete
    Replies
    1. Totta hemmetissä! Koska mikä on toinen vaihtoehto - olla tekemättä näitä juttujamme?

      Harvinaisen surkea vaihtoehto, jos multa kysytään!

      Delete
  2. Hei! Onko sitä kirjaasi jo julkaistu jossain? En ainakaan googlen avulla löytänyt mitään tietoa :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Se on tällä hetkellä kustantajalla - julkaisu menee ensi vuoden alkupuolelle!

      Tänne tulee kovat fanfaarit kyllä sitten, et voi missata! n__n/

      Delete
    2. Kiva kuulla. Odotan innolla :)

      Delete
  3. Hah, täällähän minä edelleen.

    Tosi hassua lukea omia sanoja näin jälkikäteen, omaan korvaan kuulostan just sellaiselta mietteiden kanssa räpeltävältä kaappitaiteilijasielulta mikä kai olenkin. Kiva kuitenkin tietää että jokin mitä oon joskus sanonut on saanut toisen ihmisen ajattelemaan: itseltä kun taidot ja motivaatio minkäälaiseen suurempaan hengen tuotokseen ainakin tässä vaiheessa eloa puuttuvat. Sun kirjaa odotellessa! :')

    ReplyDelete