Saturday, August 9, 2014

tarina pimeästä illasta

Kiinassa asuessani meditoin päivittäin, usein useammankin tunnin päivässä. Ensialkuun homma oli leppoisaa, toisinaan varsin puuduttavaakin. Jossain vaiheessa meditaatio alkoi johdatella minua niin sanottujen sfäärien porteille, mutta homma tuntui aina pysyvän kasassa. Vähä vähältä mukaan alkoi kuitenkin hiipiä yhä tummempia elementtejä, ja kun sfäärien portit lopulta avautuivat, ajauduin varsin pian elämäni synkimpien kokemusten äärelle. En ole koskaan liiemmin puhunut kokemastani, sillä olen luullut olevani kokemukseni kanssa yksin - muiden kokemukset pitkäaikaisesta meditaation harjoittamisesta kun tuntuvat olevan pääsääntöisesti valoisia.

Vastikään törmäsin kuitenkin artikkeliin, joka sai minut ymmärtämään, että kyseessä on ihan oikea, olemassaoleva ilmiö, joskin harvinainen sellainen. Kuten artikkelissa näin pikaisesti suomennettuna ja tiivistettynä sanotaan, lähes jokainen meditaation tiellään etenevä tulee kokemaan myos negatiivisia tuntemuksia kuten hämmennystä ja sekaannusta. Niin kutsuttu "pimeä ilta" on kuitenkin harvinaisempi ilmiö. Buddhalaisessa perinteessä tähän viitataan "vajoamisena tyhjyyden kuiluun", jossa kokija omaksuu ennen näkemättömän (usein täysin sietämättömän) ja peruuttamattoman näkemyksen Tyhjyydestä ja Itsettömyydestä. Kokemus ei kuitenkaan ole voimiinnuttava tai täyttävä - päinvastoin. Oikeanlaisella ohjauksellakin palautuminen pimeästä illasta voi viedä kuukausia tai jopa vuosia.

Itselleni tuo "tyhjyyden kuiluun vajoaminen" oli rankinta, mitä olen koskaan käynyt läpi. Aluksi koin voimakasta kuolemanpelkoa, joka hukutti alleen kaiken. Kun samoihin aikoihin kaksi ystävääni teki itsemurhan, en kyennyt näkemään elämää kuin ohituskaistana kuolemaan. Tuntui mahdottomalta puhua huomisesta tai ensi viikosta, sillä mikään tai kukaan ei onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että tämä kaikki todella jatkuisi. Iltaisin nukkumaan mennessäni olin usein varma, etten enää heräisi. Näin selkounia joka yö ja monen kuukauden ajan. Koin unihalvauksia, jotka olivat niin järkyttävän raskaita ja kauniita, että valtaosa päivistä kului niistä toipumiseen. Hiljalleen kuolemanpelko alkoi kuitenkin liukua ohi ja vaihtua näkemykseen tyhjyydestä. Kaikki oli loputonta ja merkityksetöntä - ajatonta ja autuasta. Mutta silti jokin tuntui olevan aivan perimmäisellä tavalla pielessä. En saattanut ymmärtää, miten ihmiset kykenivät tässä loputtomassa merkityksettömyydessä tekemään yhtään mitään - pesemään lakanoita, lukemaan aamulehtia tai ylipäänsä edes olemaan. Minä en kyennyt, ja vaikka toimin ja elin näennaisesti kuten aina ennenkin, tunsin jatkuvasti sisalläni ja ympärilläni tuon merkityksettömyyden - kaiken merkityksellisyyden kuoleman.

Ja minuun iski paranoia. Paranoia siitä, että kaikki olivat aina kokeneet näin, tienneet kaiken tämän, eikä kukaan ollut koskaan puhunut siitä minulle sanaakaan. Ja nyt minä olin löytänyt tuon salaisuuden jäljille, ja kuten kaikkien muidenkin, myös minun oli määrä pysyä hiljaa. Sillä olin nähnyt koko olemassaolon yhteiseen salaisuuteen - ettei missään ollut mitään, ei merkitystä, ei mieltä, ei minua.

Samaa menoa jatkui alkukeväästä syksyyn saakka. Kiinassa sain ohjausta ja tukea läheisestä tiibetinbuddhalaisesta yhteisöstä, jossa kävi muitakin pimeään iltaan vajonneita. Xinjiangissa, Kirgisiassa ja Kazakstanissa matkustessani koin elämäni kauneimpia ja kauheimpia hetkiä - kaikki oli älytöntä, ylitsevuotavaa pyhiinvaellusta ei-mistään kohti ei-mitään. Meditoin aina vain, kunnes lopulta olin aivan lopussa. Saavuin Suomeen epämääräisenä varjona ja lopetin päivittäisen meditaation. Aloitin hitaan palautumisen ja rakensin elämälle sekä olemassaololle merkityksen nollapisteestä. Ja vaikka epäilin monta kertaa mahdanko edes pystyä moiseen, lopulta minä pystyin.


Sittemmin en ole harjoittanut päivittäistä meditaatiota. Pimeästä illasta toipuminen on vienyt yli vuoden, ja yhä toisinaan palaan edelleen noihin samoihin ajatuksiin sekä niistä seuraaviin selkouniin ja unihalvauksiin. Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen kokemastani ja siitä, että meditaatio on avannut minulle portit. Olen saanut aloittaa kaiken alusta - rakentaa itselleni ja elämälleni uuden merkityksen. Olen saanut ymmärtää, että juuri merkitys erottaa elämän kuolemasta. Ja ennen kaikkea: että tuo merkitys on jokaisen oma valinta.

Miksi kirjoitin tämän postauksen? Ehkäpä muistutukseksi siitä, ettei ole mitään, mihin ei liittyisi kauneutta ja kauheutta: että kaikki on hiuskarvan varassa ja että on uskomatonta, että saan herätä jokaiseen aamun kokien tuon aamun merkitykselliseksi ja läsnäolevaksi. Minulla on minuuteni rajoitteet, mutta juuri nuo rajoitteet antavat minulle elämän ja mahdollistavat sen, että voin elää tätä hiuskarvan varassa roikkuvaa elämää. En koe enää tarvetta runnoa kohti egottomuutta, sillä egottomuuden sijaan näen ihmiselämän olevan täynnä alati vaihtuvia, pinnan alle painuvia ja sitten taas esiin nousevia osittaisegoja. Nämä vaihtuvat egot ovat yhtä kuin ihmisyys, ja jos valaistuminen on jossain muodossaan olemassa, se voi tapahtua vain inhimillisyyden kautta - ei sen ohittamalla tai sen yläpuolelle nousemalla. Egoja voi kuitenkin oppia ymmärtämään ja niihin voi päättää olla takertumatta, ja siitä tässä koko hommassa on katsoakseni kysymys.

Ja viimeisenä: ehkäpä siksi, että olen palaamassa päivittäisen meditaation pariin. Olen utelias istumaan taas alas ja ihmettelemaan. Pimeä ilta tulee, jos on tullakseen.

(Kuvat aivan hullun kauniista Keralasta.)

20 comments:

  1. Tuossa on muuten jonkin verran samoja ajatuksia kuin Martin Heideggerin varhaistuotannossa. Erittäin karkeasti yksinkertaistettuna: elämä saa merkityksensä vain suhteessa kuolemaan, koska kuolema antaa elämälle rajat. Ihmisyksilö voi todella rakentaa omannäköisensä elämän vasta kriisiytymisen tai jonkinlaisen eksistentiaalisen ahdistuskokemuksen jälkeen, kun on oivaltanut joutuvansa kohtaamaan kuoleman jonain päivänä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aivan täyttä asiaa, josta en voisi olla enempää samaa mieltä! Oon muutenkin sillä kannalla, että kriisiytyminen on ihmisen parasta aikaa; ei välttämättä tapahtumahetkellään, mutta kokonaiskuvallisesti kyllä. Silti tuntuu että moni kiertelee ja kaihtaa kriisiytymistä viimeiseen saakka. Oma tyylini on pikemminkin rymistellä kohti kriisiytymistä ja katsoa mitä tapahtuu.

      Kuolema näyttäytyy mun mielestä varsin kaksijakoisesti yhteiskunnassamme: joko se esitetään kylmän materialistisesti (kuolema on ruumiin kuolema) tai sitten varsin hihhulihuuruisaan tahi uskonnolliseen tyyliin (kuolemanjälkeinen hubbabubba-landia tai kollektiivisen tietoisuuden autuas valo.) Varsin vähän olen törmännyt avauksiin, joissa kannustetaan jokaista yksilöä tutkimaan ja kehittämään omaa suhdettaa kuolemaan. Sillä - aivan kuten sanoit - miten voi omata minkäänmoista suhdetta elämään, ellei ole muodostanut suhdetta kuolemaan?

      Delete
  2. Tämä on paraus kuvaus siitä millaisena koin masennuksen. En ole meditoinut ellei kävelyjä ja bussimatkoja, jolloin hukun omiin ajatuksiini, lasketa.

    Kiitos Heidi tästä ja monesta muustakin postauksesta. Kirjoitat asioista, joihin itselläni ei ole aivan riittänyt sanoja. Pari kertaa olen tätä aihetta koittanut selittää, mutta tuloksetta. Ja tässä tämä sitten on suhteellisen tyhjentävästi selitettynä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä itseasiassa aloitin tässä taannoin toisen kirjani työstämisen, ja se käsittelee monilta osin juuri tätä aihetta. Mun mielestä on häiritsevää ja myös varsin vahingollista, että moinen elämänvaihe sekä mielen- ja olemisen tila on nimetty nykymaailmassa masennukseksi - ja etenkin se, että tuo masennus on medikalisoitu elikäs tuotu lääketieteellisen auktoriteetin alle.

      Tämä niin sanottu masennus on nähdäkseni spirituaalinen tila, johon jokainen yksilö tasolla tai toisella elämänsä aikana törmää. Moinen tila ei vaadi lääkäriä, pillereitä eikä "miten ennen niin tomera nuori nainen voi yhtäkkiä masentua?!" -kauhistelua, vaan kykyä ja uskallusta sukeltaa omaan itseensä ja sitä kautta koko olemassaolonsa kyseenalaistamiseen. Edellä mainittuun tarvitaan usein kokenutta opasta, ja mun mielestä onkin aivan uskomattoman surullista, miten ylimielisesti länsimaissa (kasvavissa määrin muuallakin maailmassa) suhtaudutaan henkisten opettajien rooliin.

      Ennen kuin joku tuohtuu, niin lisättäköön vielä, että katsoakseni on olemassa myös "ihan oikeaa masennusta", elikäs juurikin psykiatrista sairautta, joka saattaa vaatia myös lääketieteellistä hoitoa ja joka kestää usein halki eliniän. Kyseessä ei kuitenkaan ole sama "masennus", jota itse kukin tuntuu poteneen. (Tosin moni spirituaalisia väyliä pitkin masennukseen helpotusta hakeneista tyypeistä sanoo aivan samaa kuin mäkin tuossa yllä - tuskin sattumalta. )

      Delete
  3. Ihanaa että kirjoitat tästä. Luulen että olen kokenut saman ja tähän asti luulin olevani ainoa.

    ReplyDelete
  4. Kiitos - tässä postauksessa itse asiassa oli juuri sitä omaa ääntä, mitä edellisessä postauksessa toivoin takaisin. :) En minä niinkään toivo yksilöivää ja yksityiskohtaista kuvausta henkilökohtaisimmasta elämästäsi ja sen ihmisistä, etenkään jos siitä koituu sinulle tai heille vahinkoa. Tällainen oma ääni sen sijaan on se juttu, jonka takia olen sinua seurannut - ei muiden ajatusten referointi tai yleisten konseptien esittely, vaikka varmasti niillekin on yleisönsä. Omasta mielestäni kirjailijan on välttämätöntä antaa jotain itsestään ja olla haavoittuvainen saavuttaakseen lukijansa. Jos liiaksi piilottaa itsensä ja omakohtaisen kokemuksensa peläten tulevansa hyväksikäytetyksi, muuttuu turhan helposti tylsäksi pahvikuvaksi. Tällaisista varman päälle pelaavista ja porttinsa sulkeneista saa helposti kuvan, ettei heillä itsellään ole mitään annettavaa (vain referoitavaa ja muiden ajatusten takana seisomista), vaikka se ei todellisuudessa pitäisikään lainkaan paikkaansa.

    ReplyDelete
  5. Kiitos tästä postauksesta ihan tosi paljon, lohduttavaa kuulla, että jollakin muulla (ja kommenttien perusteella useammallakin) on samankaltaisia kokemuksia kuin itsellä. Painin edelleen pimeydessä ja koen elämisen usein aika vaikeaksi, mutta tällaisista avauksista saa voimaa. Kiitos, ja rauhaa reissullesi! :)

    ReplyDelete
  6. Oletko Heidi koskaan tutustunut Anthony de Mellon opetuksiin? Ihan vain uteliaisuuttani kysyn. Itselleni hänen esitelmistään kootut kirjat olivat alkusysäys tutustua henkisyyttä käsittelevään kirjallisuuteen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Miu! Olen lukenut Anthony de Melloa muutaman opuksen verran. Mainio jäbä!

      Kiitos muistutuksesta - nyt voisikin olla hyvä aika lukaista taas pari opusta lisää, jos jostain täältä Kiinasta moisia löydän. :>

      Delete
  7. Rohkea kirjoitus. Olen kokenut jotain samankaltaista.
    Kannattaa lukea: http://www.psychologytomorrowmagazine.com/enlightenments-evil-twin/

    ReplyDelete
  8. Kerala. Jäi harmittamaan kun en käynyt.

    ReplyDelete
  9. Miksi jatkaa jotain, joka tuottaa selvästi pahaa oloa. En usko että tuollainen ainakaan millään tapaa edistää psyykkistä terveyttä. Meditointisi alkaa jo kuulostaa vaaralliselta

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tuossa Anonyymin aiemmin linkkaamassa artikkelissa oli ihan hyvin sanottu:

      "Within vipassana traditions, some classic texts talk about the “dukkha ñanas” – challenging stages that are actually a sign of progress. These are a natural response to the layer of mind being exposed; with a teacher’s help, the student can move through their Dark Night in a matter of days or hours. Indeed, some teachers argue that the skills practitioners acquire in coping with these passages are often the very ones that allow them to progress to more liberating stages of the path... the real Dark Night occurs when a practitioner has difficulty integrating insight into selflessness."

      Eli meditaation harjoittamiseen kuuluu osana vaikeita vaiheita (jotka voivat harvemmissa tapauksissa eskaloitua kuvatuksi pimeäksi illaksi), mutta erityisesti opettajan avulla on hyvinkin mahdollista päästä tämän olotilan toiselle puolen.

      Delete
    2. Fyysistä kehoa treenaillessa törmää kaikennäköisiin lihaskipuihin ja -jumeihin, ja joskus voi vähän niveletkin muljahdella paikoiltaan. Psyykkistä "kehoa" treenatessa käy ihan samanlaisia juttuja.

      Psyykkisyys on nykymaailmassa monilta osin mystifioitu niin etäiseksi ja tuntemattomaksi, että pienikin psyykkinen reistailu tuppaa herättämään paniikkireaktion. Muutenkin psyykkistä pahaa oloa kaihdetaan ja pelätään lähes hysteerisyyksiin saakka. Paha olo on vain yhdenlainen olotila, ja kuten kaikkia muitakin olotiloja, sitä voi oppia ymmärtämään. Paha olo on luontainen osa ihmisenä olemista, ja mitä enemmän sen kanssa on sinut, sen leppoisammaksi elämä käy.

      Delete
  10. Anteeksi tyhmä kysymys, mutta mitä meditointi käytännössä on? Juoksua, kävelyä, istumista, laulua...? En oikeasti tiedä! Miten sinä meditoit?
    - Venni

    ReplyDelete
    Replies
    1. Esimerkiksi http://www.samharris.org/blog/item/how-to-meditate

      Delete
    2. Mulla itseasiassa muuttui jooga-ashramissa ollessani varsin rankasti näkemys siitä, mitä meditaatio on.

      Kysymyksesi tuli siis juuri oikeaan aikaan. :> Kirjoitan tästä postauksen seuraavaksi!

      Delete
  11. Suurenmoiset kiitokset kaikille kommenteistanne! Suunnitteilla on isomman luokan postaus meditaatiosta ja joogasta (mahdollisesti kaksi erillista postausta), joten siita pitaisi muodostua varsin kattava vastaus ainakin ylla esitettyyn kysymykseen.

    Vastailen naihin ja muihinkin kommentteihin ensi viikon keskiviikkona, kun paasen omille kampilleni asettumaan. Talla hetkella menossa on kovan sortin suhaus, jotta ehdin ajoissa Etela-Intian takanummilta Kiinan puolelle. n__n/

    ReplyDelete