Tuesday, July 29, 2014

Mikä eksotiikan suitsuttamisessa mättää ja mitä se on saanut aikaan Intiassa




Orientalismi ja Dharavin slummialue

Orientalismi on hassun, jopa röyhkeän tärkeilevä sana, jota käytän mielelläni, kun joku kysyy mikä minusta mahtaa tulla isona. Perinteisesti orientalismia on käytetty kuvaamaan länsimaalaisten harjoittamaa idän tutkimusta sekä idästä erilaisille taiteenaloille poimittuja vaikutteita. Laajimmillaan orientalismi tarkoittaa kaikkea sitä tietoa ja kaikkia niitä käsityksiä, joita länsimaissa idästä pidetään. Orientalismia voidaan kuitenkin pitää myös rasismin muotona ja imperialismin välineenä. Tällöin puhutaan jälkikolonialistisesta kritiikistä.

Ensialkuun haluan laittaa jakoon hieman faktaa Intiasta, orientalismin eksoottisesti keskittymästä, jossa tällä hetkellä vietän aikaani:

Mumbain Dharavissa sijaitsee - joidenkin arvioiden mukaan - maailman toisiksi suurin slummi. Oli Dharavin sijoitus slummilistan kärkipäässä mikä tahansa, on selvää että kyseessä on jättiläismainen slummialue, jossa asuu yhdestä viiteen miljoonaa asukasta.

Elintasollisesti Dharavi ei kuitenkaan ole Intian tapauksessa varsinaisesti poikkeus. Nälän ja aliravitsemuksen torjunta on Intiassa surkealla mallilla - monilta osin surkeammalla kuin Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Itseasiassa proteiini-energia-aliravitsemusta esiintyy Intiassa keskimäärin kaksi kertaa enemmän kuin Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa; Afrikassa aliravittujen lasten osuus on 20-40 prosenttia, kun taas Intiassa vastaava luku on 40-60 prosenttia. Kaiken kaikkiaan noin puolet kaikista Intian lapsista on kroonisesti aliravittuja. Erityisen hälyttävää tästä tekee se, että samanaikaisesti keskusvarastoihin kertyy valtavia viljamääriä vailla tarkoituksenmukaista käyttöä. Käyttämätön vilja on useaan otteeseen ylittänyt lähes 70 miljoonan tonnin - varastoista riittäisi siis yli tonni ruokaviljaa jokaiselle köyhyysrajan alittavalle perheelle.

Miten tämä liittyy orientalismiin? Ainakin siten, että orientalistinen suitsutus on jyrkässä ristiriidassa onnistuneen, paikalliseen yhteyteen istutetun yhteiskuntapolitiikan kanssa. Sillä kuten edellinen kappale osoittaa, nälänhätä ei Intian(kaan) tapauksessa johdu ruoan puutteesta, vaan epäonnistuneesta ruokapolitiikasta.

Seuraavassa tekstissä keskitytään Intiaan, mutta sama pätee yleisesti ottaen myös muihin "idän" maihin.


Mikä itä?

70-luvulla ilmestyneessä teoksessaan Orientalism Edward Said analysoi idän rakentumista länsimaisissa mielikuvissa. “Itä on ajatus, jolla on historiansa ja ajattelun, mielikuvien ja sanaston perinne, joka on tehnyt siitä todellisen ja läsnäolevan lännessä ja länttä varten.” Hegelin mukaan taas Intia “on tuhansia vuosia ollut olemassa eurooppalaisten mielikuvissa.” Tällä "idällä" viitataan siis ennen kaikkea johonkin valikoiduilla mielikuvilla rakennettuun - ei niinkään moniulotteisen aineiston pohjalta kerrytettyyn kuvaan todellisuudesta. 

Orientalismin ongelma on kahdensuuntainen: paitsi että lännen tulkinnat Intiasta ovat kaikki olleet huomattavan samanlaisia ja samoja seikkoja painottavia, ne ovat vaikuttaneet osaltaan myös yleisintialaiseen identiteettiin ja paikallisten omaan kuvaan Intiasta sekä Intian kykeneväisyydestä osana maailmanyhteisöä.

Silloinkin kun tutkimus on pyrkinyt mahdollisimman suureen objektiivisuuteen, se on kiinnittänyt huomiota juuri niihin piirteisiin, jotka ovat länsimaisesta näkökulmasta tarkasteltuna epätavallisia, erikoisia ja eksoottisia. Tällainen tulokulma kuitenkin sulkee pois kaiken sen, joka idällä ja lännellä on itseasiassa hyvinkin samanlaista - samanlaista ja tasa-arvoista.



Elitistis-kolonialistinen ja eksoottinen näkemys

Elitistis-kolonialistista näkemystä edustaa James Millin India -niminen teos 1800-luvulta. Allekirjoittaneen taholta ei Millille juuri myötätuntoa eikä kunniaa heru: Mill laati teoksen käymättä koskaan Intiassa tai osaamatta sen puoleen sanskritia kuin mitään muutakaan paikallista kieltä. Millin aineisto lienee siis ollut varsin rajoittunutta ja ennen kaikkea orientalististen suodattimien läpi kulkenutta. Lisäksi Mill piti intialaisia yleisesti ottaenkin petollisina ja kavalina - luoja tahi Ganesha yksin tietää miksi. “Noita valtioita vastaan piti sotia ja ne tuli alistaa”, ilmoitti ekspansionismista innostunut Mill idän maista puhuessaan. Kun Mill sitten sai kuulla intialaisen tieteen ja teknologian voimannäytöistä, tämä kieltäytyi uskomasta kuulemaansa. Ja niin uskomattomalta kuin se tänä päivänä tarkasteltuna vaikuttaakin, kohosi kyseinen teos merkittävään asemaan lännessä: brittihallinto piti Indiaa ohjenuoranaan ja sitä ylistettiin laajasti.

Toinen tulokulma liittyy intialaiseen eksotiikan, henkisyyden ja uskonnollisuuden korostukseen. Megasthenen Indika kirjoitettiin jo 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua, ja sitä voidaan pitää ensimmäisenä ulkopuolisen kirjoittamana Intia-teoksena. Sittemmin eksotiikkaa on löyhytelty niin romantiikan ajan piireissä kuin Schopenhauerin ja Schlegelinkin toimesta. Kaksi viimeisenä mainittua tosin tuohtui ennen pitkää Intialle siitä, ettei orientalismi vastannutkaan näiden eksotismin kaipuuseen yhtä tujakasti kuin nämä itse olisivat suoneet.

Kiitos vuosisatoja jatkuneen eksotiikan korostamisen,  monelle voikin tulla täytenä yllätyksenä esimerkiksi se, että paalin ja sanskritin kielellä on kirjoitettu enemmän ateistista ja agnostista kirjallisuutta kuin millään muulla klassisella kielellä.



Eksotiikan korostaminen ja rationaalisuuden kieltäminen

Eksotiikka on varsin elähdyttävä juttu, mutta sen yksipuolinen korostaminen johtaa moniin ongelmiin. Eksoottinen lähestymistapa nimittäin tuppaa ohittamaan - jopa kieltämään - Intian rationaaliset piirteet sekä kaiken tuon rationaalisuuden alle jäävään, pääasiallisesti etenkin tieteet. Huomiotta jäävät niin matematiikka, logiikka, luonnontieteet, tähtitiede, logistiikka, lääketiede kuin epistemologiakin. Tämän lisäksi Intialla on kautta aikojen ollut paljon sanottavaa niin taloustieteestä, valtiotieteestä kuin psykologiastakin.

Ei ole kuitenkaan ihme, että siirtomaavalloin alistetut intialaiset olivat ensialkuun mielissään eurooppalaisten eksootikkojen ylistyspuheista. Tämä johti (ja johtaa yhä) kuitenkin siihen, että Intian “heikkous" rationaalisuuden ja täten tieteiden saralla hyväksyttiin äänettömästi. Tähän liittyy toki myös se tosiseikka, että Intian hengelliset saavutukset ovat kautta aikojen olleet helpommin kaiken kansan saatavilla; monet rationaalisuuden osa-alueet vaativat kouluttautumista tai vähintäänkin lukutaitoa – toisin sanoen lähes koko Intian koulutusjärjestelmän uudistamista. Tältä kaikelta on huomattavasti helpompi sulkea silmänsä yleisen ilmapiirin viestiessä, että Intian todellinen mahti on muualla.

Kaiken kaikkiaan tällainen kehystäminen luo epäsymmetrisen tulkintakehikon: on kuin verrattaisiin toisiinsa Sokratesta ja harrasta askeetikkoa, vaikka intialaisesta kulttuurista varmasti löytyisi symmetrisempi vertailukohde Sokrateelle tai länsimaisesta kulttuurista hartaalle askeetikolle.



Länsi, itä, mitä?

Runoilija Ezra Poundin lapsellinen suuttumus summaa koko orientalismin ilmiön erinomaisesti: tämä osallistui runoilija Rabindranath Tagoren (joka oli lisäksi myös kirjailija, filosofi, muusikko sekä yhteiskunta-aktiivi) seminaariin ja tulistui ikihyvikseen, kun seminaarissa puhuttiinkin tumman, orientalistisen runouden sijaan hyvinvoinnin rakentamisesta ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta.

Amartya Sen esittää teoksessaan Moniääninen Intia, että jos Intiassa on jotain nykyisyyden kannalta syvästi merkittävää, niin kyseessä on juuri Intiassa vallinnut vuorokeskustelun ja debatoinnin perintö: kyky elää rauhanomaisesti rinnakkaisissa uskonnoissa ja elämismaalmoissa. Toiset taas ovat esittäneet, että Intia on pikemminkin hauskanpidon kuin eksotiikan maa: niin shakki (oletettavasti), backgammon, hevospoolo kuin sulkapallokin on keksitty Intiassa. Kamasutra ja villit eläinsadut kertovat aineellisesta (mutta aistillisesta) otteesta elämään.

Omasta puolestani eksotiikka ja henkisyys saavat jatkossakin olla esillä Intiasta puhuttaessa, mutta se ei koskaan saa tapahtua rationaalisuuden ja tieteiden kustannuksella. "Henkisyys sekä uskonnollisuus intialaisille, rationaalisuus ja tieteet länsimaalaisille" -jako ei hyödytä ketään - ei edes edesmennyttä, ilmeisen Intialle tuohtuneena mailleen käynyttä Ezra Poundia. On aivan ensiarvoisen tärkeää, että Intia hyödyntää omaa tieteen ja rationaalisuuden perinnettään sen sijaan, että tukeutuisi ottamaan mallia länsimaisista ratkaisuista. En usko, että länsimaiden sanelemin keinoin esimerkiksi Dharavin slummialueen tilanne tulee liiemmin parantumaan.


Lähteet:
Amartya Sen: Moniääninen Intia – Kirjoituksia historiasta, kulttuurista ja identiteetistä
Edward Said: Orientalism

Kuvat kolmelta ensimmäiseltä Mumbai-päivältä. Dharavin slummialue oli jotain, mitä en halunnut lähteä kameroineni sörkkimään.

3 comments:

  1. Kauan oot reppureissaamassa ja millaisia asioita haet/toivot oppivasi siellä? Ois kivaa kuulla lisää Aasiasta :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ehkäpä suunnilleen noin viisitoista kuukautta!

      Tavoitteenani on syventää kiinan kielen osaamistani, kirjoittaa kirja (meikäläisen toinen), kerätä haastatteluaineistot kandintyöhöni sekä osallistua tiibetinbuddhalaiseen retriittiin! Kaikki muu saa pysyä auvoisasti auki. n__n

      Delete
  2. ai vidu että oli hyvä teksti mut pakko kommentoida vaan että VOI MUMBAI!! jotenkin tosta kehkeyty mun lempipaikka intiassa, jumahin sinne syövereihin täysin. Dharavissa tuli oltua aika pirusti, lähinnä paikallisen kaverin nurkissa.mulla ois siitä paljon sanottavaa mutten keksi yhtään että mitä.
    Bandran punaviiniä lipitteleviä hipstereitä kanssa vitutti kans toi eksotiikan korostaminen ja rationaalisuuden kieltäminen, ku jengi ei ota vakavasti vaik tyypit yliopistossa uraauurtavia juttuja väsää ku hei oot intiast pyhä lehmä jee

    anteeks oisinpas voinu jotain aatellumpaa arvoisempaa tähän kommentoida, JÄRKKY ikävä sinne! piä kivaa muista aina räkiä ja ryystää ruoan jälkeen!

    ReplyDelete