Friday, May 30, 2014

Nietzschen hippivuosi

Olen ollut Nietzsche-tyttö yläasteelta saakka. "Jumala on kuollut!" kuulosti oikein napakalta iskulauseelta, kun osallistuin ensimmäistä kertaa Anti-Humanity Movementin mielenosoitukseen - mielenosoitukseen, jossa etenemiseni oli tuiman eteenpäin marssimisen sijaan lähinnä kiusaantunutta vääntelehtimistä. Varsin pian huomasinkin, että yleinen ihmisvastaisuus ei ehkä sittenkään ollut se omin juttuni. Myöhempinä vuosina perehdyin Nietzschen ajatuksiin muutamaa lentävää lausetta syvällisemmin, ja intouduinpa järjestämään myös satunnaisia, filosofisia lukupiirejä, joihin osallistui lisäkseni kääpiöhamsteri Heppu Huoleton sekä muutama pehmolelu. Eräässä yliopistoesseessäni otin kunnianhimoiseksi tavoitteekseni mahduttaa koko mursuviiksisen miehen perinnön yhteen esseeseen; huono idea, mutta tulinpahan lukeneeksi kesän aikana lähes kaiken Iloisesta tieteestä Ecce Homoon. Sittemmin olen pitänyt itseäni (omasta mielestäni toki varsin oikeutetusti) melkoisena Nietzsche-tietopankkina ja haastanut nettipalstojen "Jumala on kuollut" -huutelijoita tiukkoihin sanamittelöihin.

Aina voi kuitenkin oppia jotain uutta. Muutama päivä sitten opin jotain, joka pisti pasmani aivan sekaisin: Nietzschellä oli hippivuotensa! 27-vuotiaana tämä rakastui muuan nuoreen neitoon, ja yhdessä rakkauteen sytyttäneen neidon ja erään toisen nuoren miehen kanssa kolmikko kierteli vuodenpäivät pitkin Italian kosteita (tarkoin harkittu adjektiivivalinta) rantakaupunkeja. Jossain vaiheessa esillä oli jopa idea siitä, että kolmikko eläisi kolminkeskeisessä, polyamorisessa suhteessa. Hippivuotensa hulinassa Nietzsche muotoili unelmansa: tämä haaveili perustavansa vanhaan luostarirakennukseen samanhenkisten ihmisten yhteisön - siis kommuunin - jossa voisi elää ja toteuttaa visioitaan yhteistuumin. Voi hyvinkin olla, että tuon vuoden aikana Nietzsche sai ensimmäistä kertaa kokea sen valtavan voiman ja inspiraation, jonka kanssaihmisyys voi synnyttää.

Vaikuttaa siis siltä, ettei Nietzsche suinkaan ollut yksinäinen susi luonnostaan, vaan pikemminkin olosuhteiden pakosta. Millaiseksi tämän elämä olisikaan mahtanut muotoutua, mikäli kyseinen kommuuni olisi tosiaan saatu pystyyn? Olisiko Nietzsche kuollut yksin ja hevosia halaillen? Vastaavasti voidaan toki myös kysyä, olisiko tämä kukkeassa, polyamorisessa kommuunielämässään koskaan kirjoittanut Antikristusta tai muita syvälle tummaan, tahmeaan ihmisyyteen porautuvia teoksiaan? Kuka tietää, ehkä tuloksena olisi syntynyt jotain aivan muuta - Nietzsche ei olisi ollut hullumpi hippiliikkeen keulahahmo!


Tämän kliseisesti hipimpää kuvaa en Nietzschestä kumma kyllä löytänyt


Nietzschen perinnölle ei käynyt hyvin. Yli-ihmisen käsite muokattiin natsi-ideologialle suotuisaksi, ja Nietzschestä tehtiin muutama vuosikymmen kuolemansa jälkeen yksi natsiliikkeen keulahahmoista ja pääfilosofeista. Jos minulta kysytään, Nietzsche jos kuka olisi ansainnut kommuuninsa. Jään totisesti sympatiseeraamaan tämän traagisen hahmon hippivuotta.

4 comments:

  1. Mitä Nietzsche-lukemista sä suosittelisit ensimmäiseksi teokseksi kyseiseltä herralta? Mua kiinnostaisi erityisesti yli-ihmisen käsite. Oon suunnitellut, että lähtisin kahlaamaan teoksia läpi aikajärjestyksessä, mutta tulin nyt siihen tulokseen, että ehkä olisi helpompaa aloittaa yhdestä erityisen mielenkiintoisesta ja katsoa, miten paljon sitten lopulta naposteleekaan.

    (PS: Onks sulla tarkotuksella anonyymikommentointi estetty ja tossa tommonen "kirjoita nämä koukerot" -botinesto, vai onko ne vaan jääneet päälle?)

    ReplyDelete
    Replies
    1. No siinä tapauksessa ihan ehdottomasti Näin puhui Zarathustra! Nietzsche käy yli-ihmisen käsitteen siinä aika kokonaisvaltaisesti läpi, ja samalla myös äijän järeän dramaattinen tyyli pääsee oikeuksiinsa.

      Ecce Homo taas on omaelämänkerrallisempi, mutta toisaalta juuri omaelämänkerrallisuus antaa mun mielestä tosi kiintoisaa näkökulmaa Nietzschen filosofiaan. Sitä mä suosittelisin kakkoslukemisiksi.

      Eikä muuten totisesti ollut anonyymikommentointi tarkoituksella estetty; mun blogeissa on aina ollut sana vapaa ja saa olla jatkossakin! Hyvä kun sanoit, sillä enhän mä tajunnut, että anonyymikommentit on vakiona estetty. (Miksiköhän muuten näin? Aika outoa.)

      Delete
  2. Moi Heidi! Kiitos tästä, oon itsekin lukenut Nietzschen tuotannon lähes kokonaisuudessaan, ja olen ollut hänestä kovin innostunut joskus pienenä ja vihaisena. Nyttemmin suhtaudun sekä kyseessäolevaan filosofiin että silloiseen innostukseeni sellaisella hellyydellä, jota tunnetaan itsestään vuorenvarmoja, mutta vähän kömpelöitä teinejä kohtaan. Olen usein leikitellyt ajatuksella siitä, mitä olisikaan voinut tapahtua, jos muuten nerokas Nietzsche olisi ehtinyt ymmärtää inhimillisestä rakkaudesta jotakin ennen kuolemaansa - enkä totisesti ollut aikaisemmin kuullut tällaisista hippivuosista mitään! Kuinka hilkulla olikaan kukkaanpuhkeaminen. Sellaisen huhun tosin olen kuullut, jonka mukaan Nietzsche olisi (todennäköisesti juuri näinä orastavasta rakkaudesta huuruavina aikoina) säveltänyt teoksen ystävyydestä, joka tosin ilmeisesti on pikemminkin liikuttava ele kuin erityisen onnistunutta musiikkia.

    Mitä mieltä sä olet nykyisen Nietzschestä? Itse yhtäältä pidän häntä rakkaudenpuutteeseen tukehtuneena melkein-nerona, jota kuitenkin jaksan edelleen pikkumaisuudestaan huolimatta lukea, ihan vaikka vain sellaisten ajatusten vuoksi, kuin että tanssijoita luulivat hulluiksi ne, jotka eivät kuulleet musiikkia.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulla on nykyään Nietzschestä hyvin samanlaiset fiilikset kuin sullakin. Rakastan tuota samaista lainausta tanssista ja musiikista, mutta kun sen siirtää Nietzschen kontekstiin, tämän kyynisyys ja pettymys (tuo tukahtuminen) sammuttaa siitäkin liekin.

      Sun kommentti itseasiassa innosti mut käymään pitkän keskustelun siitä, mikä on neron ja melkein-neron välinen ero. Päädyin siihen, että nero ei lähde tästä maailmasta kyynistyneenä ja pettyneenä - melkein-nero taas lähtee tästä maailmasta lähes poikkeuksetta nimenomaan kyynistyneenä ja pettyneenä (kuten esimerkiksi Kerouac ja Nietzsche). Nero antaa maailmalle, mutta ilman että maailma kaluaa tämän tyhjäksi. Itse en siis koe neroksi ketään sellaista, joka ei ole kokenut myös inhimillistä rakkautta. Ilman inhimillistä rakkautta ei voida puhua syvästä ihmisyydestä, eikä ilman syvää ihmisyyttä voida puhua neroudesta.

      Delete